Yksi kultaa kiiltävää rukoelevi,
Toinen ankaraa anovi valtikasta,
Viisautta Salomo kuningas suuri
Pyys polvillansa.
Mitäpä mä rukoellen, neito raukka?
Sydämeni soisin lähteeks puhtaimmaksi,
Sulokuvan armaan sulhaseni siihen
Ain' asumahan!
Ainoa hetki.
Mä hetken vain
Sun nähdä sain,
Vaan ei kuvas katoa muistostain.
Näin hetken on työ.
Kun salama lyö,
Mut ijäks jäljen se puuhun syö.
Oi riemuisaa,
Oi katkeraa.
Oi hetkeä yhtä ja ainoaa!
Unhoittaa pois
Sit' en mä vois,
Vaikk' kuolon mulle se muisto tois!
Ne ovat vait.
Sä lausuit: »lempi-onneas
Kadehdin totta tosiaan!
Kun kuultelen sun laulujas.
Lemmestä yhä kuulla saan.
Sua tänään Kaisa katselee.
Huomenna Aina halailee,
Taas toiste Valpuri suo suuta,
Näin joka laulu tuopi uutta.
Kylässä tokko yhtään lie,
Jot' ei sun luokses lempi vie!»
Ma huokasin: »ah jospa vaan
Minulla ykskin kulta ois!
Sitähän aina huudetaan,
Mimmoista vasta saavans' sois.
Jotk' omakseen jo kullan sait,
Ne ovat vait, ne ovat vait!»