Uusko lemp' ois nimes — lemp' on aina uus,
Aina vanha, yks vaan, se sen salaisuus, —
Lempo häijy olet, käsin rohke'in
Saastuttava murheen pyhän temppelin!
Lempo! — näinkö kirkas katsantonsa ois?
Sekö herättää näin pyhän tunteen vois?
Vainaan nimen huudan, tuo ei poistukaan!
Jumalaa mä rukoilen — tuo hymyy vaan! —
Herra! Oisko mahdollista? — Vitsaus
Oisko kärsitty — taas suotu siunaus?
Oi kiitos!
Oi kiitos kaikesta onnestain,
Min tahtomatt' olit luonut;
Ilosta, riemusta, minkä sain,
Min tietämätt' olit suonut;
Ja voimast', innosta koettamaan
Taas korke'impihin uudestaan,
Min silmistäs olin juonut!
Turh' oli toivoni — luotas pois
Jo sun sydämes minut syöstää.
Sun lempes aartehen' ollut ois.
Sen toinen multa nyt ryöstää. —
Oi kiitos kuitenki! — Minkä sain,
Ei ryöstää voi, se on muistossain
Kuin tähti tuikkiva yöstä.
Keväällä 1876.
Mä lempeni hautaan peitin —
Se vaipui jo kuolleeksi —
Sen päälle mä mullat heitin,
Ja lausuin: »ain' ijäksi!» —
Näin luontokin, talven saapuin,
Kaikk' kukkaset hautaa pois,
Ne peitellen lumikaapuin,
Kuin enään ei toivoa ois.
Nyt raukesi talven valta,
Taas lähti jo järven jää,
Sulaneitten hankien alta
Taas pälvet jo pilkistää.
Kohos jällehen luonnon rinta,
Elohon se jo virkoontuu.
Ja kohtakin nurmen pinta
Kukin kirjavin kaunistuu.
Mä katson tuot' ihaellen,
Suloutta, min taas kevät soi,
Ja mietin: mullekin jälleen
Kevät toinen tullako voi?
Tää mun sydämen', joka musta,
Kuloheinäinen nurmi on vaan,
Sill' oiskohan uskallusta
Taas kukkia milloinkaan?