Mut kuitenkin yhä,
Kun tuikkeilet näin,
On rauhoa pyhää
Mun sydämessäin.
Ma rohkenen taas,
Ja kepeämmällen
Mun tuntuvi jällen
Täss' surujen maass'.
Kosk' yön läpi valon
Näk' eksynyt mies,
Hän tietävi: talon
Tuoll' lekkuvi lies.
Näin, tähtönen, liet
Myös viittana varmaan,
Mi luoks Isän armaan
Laps poloiset viet!
Purjehdusretki.
Aamu onpi. Tyynnä lahti
Niinkuin peili vielä lepäävi. —
Mutta kas! nyt viiri heilahti,
Tuulen tarkka, valpas vahti.
Pian tunnet että tuuli valvoo:
Värehille piirtyy veden kalvo,
Raitis henkäys jo vilpastaa
Paahtunehen posken,
Ja, kuin ääni kosken
Kaukahisen, metsä sohahtaa.
Nyt on aika, pojat, rientäkää!
Vene veteen sysätkää!
Purjeet valloillensa,
Köydet kiinni paikoillensa!
Onko valmis? — Kyll' on! — No,
Sitten työnnä ulos jo!
Hiljallensa vene hiipii,
Niinkuin hallitsija lintujen,
Kotka, vaikkei souda siipi,
Kiitää halki ilmojen.
Matka kulkee kulkuaan;
Seutuja siis katsellaan:
Tuossa näet ylpeä
Seisoo kallio;
Hänpä tahtoo kylpeä:
Paljaaks riisui jo
Ruumiinsa hän, veteen astui,
Mutta vasta jalat kastui. —
Tässä kas kuin koivu nuori,
Metsän sorja neitinen,
Kasvojansa hymyillen
Kuvastaa. — Hoi, käännä ruori! —
Siinä liki veden kalvoa
Oli salaluoto.
Niinpä usein muoto
Päält' on kaunis, sydän kavala. —
Katso nyt taas rantaa tätä
Someroista.
Tott' et toista
Löydä missään emäntätä,
Joka siivota kuin vesi vois!
Järjestyksessään on kaikki täällä:
Kivi kaunihisti kiven päällä;
Kaikki pesty, huuhdottuna; pois
Ruhkat kaikki lakaistut,
Läjiin rantaan ajetut. —
Voipa näiden näköin ihanuutta!
Joka hetki yhä kuvaa muuttaa.
Niemet, saaret, salmet, kaikki hyörii
Ympäri,
Tavoitellen, halaellen pyörii,
Tanssivi.
Näön yhden tuskin oikein näit
Ihaellen,
Jo se jällen
Riensi pois, sä niemen taakse jäit.
Kotilahden kautta näin käy tie.
Mutta viimeinpä jo joutuu
Salmi, meren selälle mi vie.
Metsä tuulen estää. Soutu,
Veikkoset, nyt tarpeen lie.
Näinhän myös, kun sulla työ on suuri
Tehtävänä, sille uljaasti
Riennät, mutta seisahdutpa juuri
Ennenkun sä ryhdyt. Mielesi
Epäellen liehuu. Toivo, joka täytti
Rintasi, puhaltamatta on.
Nyt, mi äsken huokealle näytti,
Vaikea on, milt' ei mahdoton.
Tuossapa jo onkin salmen suu.
Katso! Purje äsken riippuva
Höllällänsä niinkuin kuolleena,
Äkkipäätä jälleen vilkastuu,
Kuni orhi, sotatorvet kuullen,
Pysty-korvin hörkähtää,
Niin nyt purje, tunnettuaan tuulen
Hengen, riemuin säpsähtää.
Taaspa höllästyy se, joko petti
Tuuli taasen, vieteltyään jätti?
Useinhan myös poika neiti-lemmen näin
Sytyttää ja huoleti käy eteenpäin.
Ei, jo tuuli taasen palauupi,
Purje täytehen jo pullistuupi;
Vene, uljahasti päälle rynnäten,
Alkaa taistelon kanss' aaltojen.
Hei! kuin kokka nousten hyrskii,
Lainehia vastaan tyrskii.
Vimmastuin,
Vaahtosuin
Aalto estää koittaa
Kulun rientoa,
Mutta murtuu voimatta.
Vene voittaa.
Laineen niskallen
Jaloin polkien,
Kohoaa se korkealle,
Rientää avaralle
Selällen vaan eteenpäin. —
Mieskin vankka näin
Astuu tietään mailman kautta;
Turhaan ponnistaa,
Turhaan pauhajaa
Pahat vastaan, ei se auta.
Oi sä raitis, jalo miehentyö,
Kamppaelu aaltoin kanssa!
Mahdotont' on että lyö
Kurja sydän rinnassansa
Sillä, joka oppi täällä
Purjehtimaan vastasäällä!