Eräänä päivänä läksimme rivakasti kiipeämään kukkuloille; näköalat olivat varsin kauniit ja metsä niin viehättävä, että me yhä syvempään tunkeuduimme, kunnes viimein olimme aivan hengästyneet.
"Me levähdämme ensin vähän, ennekuin palaamme", sanoin minä. — Betti vastasi: "Käy sinä tähän istumaan, minä lähden edeltäpäin etsimään oikeaa tietä."
"Mitähän melua olisit pitänyt, jos tämä olisi tapahtunut alussa?" ajattelin minä, ja mietin itsekseni, miten kummallinen se on tuo kallioliemi, joka kiehuvana kuohuu maan povesta ja puhdistaa sekä ruumiin että mielen. Vähän ajan kuluttua saatoin minä jo aivan uutena ihmisenä rientää Kaarleni syliin, niinkuin tulisin suoraa päätä ihmispajasta. Joka viikko tuli Berliinistä kirje, jossa kaikki oli hyvässä järjestyksessä, vaan minulle siitä kirjoituksesta oli suuri vaiva, kun vesi ei siedä mitään henkistä työskentelyä.
Kun minua Bettin viipyminen jo alkoi huolestuttaa, tuli hän viimein, kanssansa vanhanpuoleinen herra, jolla oli päässä olkihattu, nenällä sangattomat silmälasit, leuassa valkoparta ja kädessä keppi, jolla hän tuki astuntaansa. Hän puhui paljon jalkaleinistään, vaan tarjoutui kuitenkin opastamaan meitä.
Jotka ovat samanlaisessa tilassa, tutustuvat pian toisiinsa, niin että, ennenkuin ehdimme kukkulalle ravintolaan, hän jo sanoi minua äiti Buchholziksi ja Bettin täytyi sanoa häntä isä Mikaelseniksi. Hän oli tullut Pohjois-Saksasta sovittamaan punaviinin juontisyntejänsä.
Me tulimme hyviksi ystäviksi, kun herra Mikaelsen tunsi tarkoilleen seudun ja sitä mieluisemmin astuskeli, mitä enemmin suihkukaivo paransi hänen jalkaansa. Meiltä tuntui jotakin puuttuvan, milloin hän ei ollut meidän kanssamme, ja vanhus suosi Bettiä niin suuresti, että pyysi meitä viipymään vielä kahdeksan päivää. Silloin oli hänen parannusaikansa loppuva ja meidän sopi yhdessä lähteä kotimatkalle. Minä suostuin, kun herra Freundkin sanoi hyödylliseksi vielä veden loppujuontia. Parempipa olisi ollut meidän lähteä aikanamme.
Olemme näet eräänä aamuna rauhassa syömässä aamiaistamme, Betti luvatonta kahvia maidon kanssa ja me vanhat sääntöjen mukaista niin paljojen leivoksien kanssa, kuin ainiaan on ollut tavallista järjellisillä ihmisillä. Silloin tulee sananlennätin-poika tuoden minulle sähkösanomaa, asuntomme palvelija saattamassa, että hän minut löytäisi. Minä avaan ja luen:
"Terve poika, tummat silmät, aivan isän näköinen, nimeksi pannaan Frans. Äiti voi vallan hyvin!
Wrenzchen."
Se tuli minulle aivan aavistamatta. Isä Mikaelsen toivotti sydämmellisesti onnea ja rupesi heti sanomaan Bettiä tätiksi. Vaan minä en voinut yhtyä tuohon leikilliseen puhetapaan, sillä kuka oli siellä pitävä kaikesta huolta, kun minä olin poissa? Vaan vielä enemmän sain minä hämmästyä, kun puolen tunnin kuluttua saapui uusi sähkösanoma, tämmöinen: