Vävyni.
Eittää ei käynyt, että viime viikkojen vastukset olivat minut perin väsyttäneet, ja vaikka minä kyllä koetin hymyillä, niinkuin hammasrivit hammaslääkärien näytelaatikoissa, niin mieliala ja kasvojen väri tulivat päivä päivältä yhä kiukkuisemmiksi ja kellertävämmiksi. Vaikka olinkin vakavasti päättänyt kohdella Kaarleani lempeimmällä myöntyväisyydellä, oli minun kuitenkin mahdoton kukistaa nurisevaisuuttani, jolla tahtomattani tein sekä hänen että Bettin elämän katkeraksi. Seinällä suriseva kärpänen suututti minua, ja he molemmat saivat siitä kuulla toria. Rouva Helbich kyllä toi parasta, kotona tehtyä elinnestettä, mutta se turmeli vatsan, niin että se rupesi minua inhottamaan. — Minä olin sairas.
Kun siitä en ruvennut paranemaan, tein viimein niin, kuin Kaarlekin jo alussa neuvoi, ja kutsutin tohtori Wrenzchenin. — "Olihan hän erittäin hyvä sinua kohtaan siellä oikeuden edessä", sanoi Kaarle, "kyllä sinä voit häneen täydellisesti luottaa." — Vaan minä pelkäsin hänen määräävän minulle jotakin lääkettä, joka minun vahingoittaisi. Niin hämmentynyt oli järkeni. Viimein hänet kuitenkin kutsuin.
Tohtori tutki minua tarkkaan ja sanoi, että ainoastaan pitkä oleskelu Karlsbadissa voi minut tehdä jälleen terveeksi. — "Ei", vastasin minä, "niin kauas minä en anna itseäni lähettää. Mitenkä täällä kaikki kävisi, jos minä olisin poissa?" — "Kyllä te voitte huoletta lähteä, ja mitä pikemmin, sen parempi." — "Että olisin pois teidän tieltänne!" — "Ett'ei sairautenne tule paranemattomaksi." — "Entä jos Emmi tahtoisi nähdä ja tarvitsisi äitiänsä?" — "Jos tahdotte säilyttää itsenne lapsillenne, niin totelkaa neuvoani; vävynä minä taivun teidän tahtonne mukaan, vaan lääkärinä minä olen ankara ja taipumaton ja vaadin kuuliaisuutta. Joko siis lähdette kohta Karlsbadiin taikka minä lähetän teidän luoksenne notaariuksen, että saatte ilmoittaa viimeisen tahtonne."
Se auttoi. Tarpeelliset valmistukset oli pian tehty ja surullisen eron jälkeen nousimme Betti ja minä rautatien vaunuun. Saatoinko minä tietää, emmekö suoraa päätä ajaneet kuolemaan eikä Karlsbadiin?
Betti oli heti päättänyt lähteä minun kanssani ja kärsi minun oikkujani, joita en kuitenkaan tahallani tehnyt, kärsivällisimmällä pitkämielisyydellä. Ennen ovien pauketta ja päänkeikautuksia, nyt tuskin kuuluvaa liikettä ja rakkautta. Olipa minulla ollutkin kylliksi kärsimyksiä, vaan ne olivat kääntyneet sappitaudiksi. Olikohan Karlsbadista tuleva apua? Minä sitä suuresti epäilin.
Siihen epäilykseen minulla oli kyllin syytä, kun ensi päivinä ei ruvennut tuntumaan mitään parannusta. Vettä juotiin säännön mukaan, aikaisin aamusilla olin minä niiden muutamien satojen joukossa, jotka pitkässä rivissä kulkivat torikaivon ohi ottamassa lähdeneitoselta lämmintä vettä valkoisissa posliinikupeissa. Sitte käveltiin ja juotiin kahvia jossakin ulko-ilmassa. Bettistä oli Karlsbad vuorineen ja metsikköineen ja Tepel-jokineen ihmeen kaunis, mutta ei minusta; minua se päinvastoin inhotti.
Minä peittelemättä lausuinkin ajatukseni hyödyttömästä laiskottelemisesta Bettille, joka ei vierestäni hetkeksikään poistunut; sanoin, että oli hirveätä ja anteeksi-antamatonta tulla sysätyksi tänne, jossa ei suinkaan parannut punakammaksi, vaan yhä keltaisemmaksi. — "Se on aivan oikein", sanoi eräs vanhanpuoleinen herra, joka astui juuri jäljissämme, "hyvin usein huonontuvat sairaat alussa, mutta se juuri todistaa, että vesi vaikuttaa; kahdeksan päivän kuluttua puhutte toisin." — "Tokkohan?" sanoin minä epäileväisesti. — "Luottakaa minuun, minä olen jo käynyt kolmekymmentä vuotta täällä Karlsbadissa ja tunnen terveyslähteet. Nimeni on Leopold Freund Breslausta ja olen iloinen, jos saan auttaa teitä neuvoilla." — Minä esitin meidät ja vettä juoden astuimme me kolmen kesken edelleen. Yht'äkkiä sanoi herra Freund: "Miksi ei tyttärenne juo terveysvettä, onhan hänkin aivan keltainen?" — "Kyllä kai!" sanoin minä, "se on vain heijastusta hänen päivänvarjonsa vuorista." — "Todellakin vain heijastusta", myönsi herra Freund nauraen; "kummallista, miten helposti luulee kaikkia terveysvettä tarvitseviksi, kun itse ihailee Karlsbadia, niinkuin minä."
Koska herra Freund on lähteiden terveysvoiman elävänä todistuksena, pitävät karlsbadilaiset häntä kaupunkinsa jäsenenä; että hän todellakin tuntee tarkoin Karlsbadin olot, sen todisti yhä selvemmin näkyvä veden vaikutus.
Appelsiininkarvaisuus ja tyytymättömyys katosivat vähitellen. Elämän ilo palasi ja silmä alkoi iloita yhä enemmin luonnon kauneudesta. Alussa me kävelimme ainoastaan hyvin lyhyet matkat, vaan pitensimme niitä päiväpäivältä.