Olisi voinut kuulla neulan putoamisen, niin syvä hiljaisuus syntyi yht'äkkiä salissa. Tyttö vaaleni ja näytti joutuvan varsin hämilleen. "Minä en voinut kärsiä sitä petoa", sanoi hän. — "Tunnustatteko siis myrkyttäneenne koiran?" kysyi tuomari ja katsoi häneen läpitunkevasti. — "Minun kiusakseni ristittiin se Maffi Bandiksi, kun minun nimeni on Maria Band." — "Senkötähden te sen sitte surmasitte?" — "Minä en enää tahtonut kuulla sitä nimeä, eikä se muuten ole tottakaan." — "Te jo puoleksi tunnustitte, parasta olisi sanoa koko totuus. Eittämisestä ei ole apua, sillä tiede kyllä saa selvän myrkystä." — "No, minä annoin sille jauhoja, päästäkseni siitä."
"Ja keltä te saitte myrkkyä?" — "Apteekista." — "Mistä apteekista?" — "En minä enää muista." — "Teroittakaahan muistoanne; hyvinpä olisi kummallista, jos sitä ette muistaisi." — "En minä sitä itse käynyt hakemassa." — "Ja kuka se teillä oli apulaisena?" — "Eräs tuttu?" — "Kuka tuttu?" — "Vieras se mies oli, jota minä pyysin…" — "Taaskin tuntematon, tietämätön asia", sanoi tuomari, viitaten luoksensa palvelijan, jolle hän kuiskasi jotakin. Hän meni ja palasi kohta poliisimiehen kanssa. Tuomari nousi seisomaan ja sanoi:
"Koska naimaton Maria Johanna Band on hyvin pahasti epäiltävä olleen avullisena tohtori Wrenzchenin talossa tapahtuneessa varkaudessa, pannaan hänet tutkintovankeuteen ja koko varkausasia otetaan uudestaan tutkittavaksi. Yksityissyytös rouva Vilhelmiina Buchholzia vastaan jätetään sillensä."
Maria Band seurasi poliisimiestä vankeuteen ja minä olin vapaa.
Me poistuimme oikeuspalatsin 29:stä huoneesta, tehden tilaa toisille riitelijöille. Toivottavasti minä siellä nyt olin ensimäisen ja viimeisen kerran. Vaan jos kuitenkin sattuisi asiaksi, niin puhuisin minä aivan toiseen tapaan, sillä nyt minä olen jo jotenkin tutustunut lakitieteesen.
Kun ulos pääsimme ja helpotuksesta hengähdimme, tulla tylleröittä pieni, lihava rouva Helbich minun luokseni ja toivotti minulle sydämmensä pohjasta onnea. "Rouva Helbich", sanoin minä, "teillä on tarkka äly. Mitenkähän minulle olisi käynytkään ilman teitä?" — "Niin sen piti käymän, kuin kävikin", sanoi hän, "teitä auttoi taivaallinen Isä, hän se saattoi ilmi kaikki oikeaan aikaan." — Minä pusersin hänen kättänsä: "Ja te se serafini, jonka hän lähetti." — Me ymmärsimme kyllä toinen toisemme.
Muutamien päiväin kuluttua sain minä taaskin oikeudelta kirjeen: yksityissyytös oli kumottu.
Tytön oli täytynyt tunnustaa. Maffi oli kaivettu pois haudasta ja lähetetty arkussa kuin ihminen kemistalle, joka siitä ruumiista oli löytänyt sangen paljon myrkkyä. Nuora kurkussa oli ollut petosta niinkuin tytön sitominenkin ja suuntukkiminen. Samoin oli tullut selville, että toinen rosvo oli ensin lähestynyt häntä sulhasen tavalla ja kietonut hänet sekä rakkaudella että vielä enemmin ryöstöllä. Kun hän ei ollut lapsuudestaan tottunut varastelemaan, ei hän ollut siihen suostunut, mutta sanoinhan minä aina, ett'ei siitä tytöstä ollut mihinkään.
Poliisi oli täten päässyt tytön seniltaisen käytöksen perille. Rosvoja etsiskeltiin ja tohtori rupesi jo toivomaan saavansa takaisin hopeakalunsa.
Vaan minulla yhä vielä tuntuivat viime aikojen kärsimykset jaloissa, ja Kaarleni tukka oli käynyt harmaasen vivahtavaksi. Oma uskollinen, rakas, kunnon Kaarleni, niinkö se huoli minun tähteni sinua suretti? Saanko sen milloinkaan ja millään rakkaudella palkituksi?