"Herra tuomioistuin", sanoin minä, "tästä sanasta minä voin tunnustaa todistuksen oikeaksi ja todeksi ja pyydän kuulemaan minunkin todistajaani. Tuo tyttö on aina käyttäytynyt minua kohtaan nenäkkäästi ja hävyttömästi." — Eno Fritz kutsuttiin. Heti se syytteliäs tyttö sanoi: "Tätä todistajaa minä en hyväksy." — "Todistajan hyväksyttävyydestä päättää oikeus", sanoi presidentti.
— "Sama se minusta, minä en huoli hänestä. Hän yritti kerran minua nipistämään poskesta ja minä löin häntä sormille. Siitä asti hän vihaa minua." — "Toivoakseni ei kukaan usko minulla olevan niin huonoa aistia", sanoi eno Fritz, vaan tuomari häntä vakavasti muistutti pysymään asiassa.
Eno Fritz nyt selitteli, että syyttäjä ihan ilman mitään ymmärrettävää syytä oli aina ollut kopea ja röyhkeä syytettyä kohtaan. Sen hän oli huomannut joka kerran, kun me yhdessä olimme tohtorissa. — "Mitä aihetta syytetty teille antoi semmoiseen käytökseen?" kysyi tuomari tytöltä. — "Minä en voi kärsiä kenenkään kurkistelevan minun keittäessäni kattiloihin."
"Niin kaiketi", sanoin minä, "ett'ei kokenut emäntä huomaisi, miten hänen tytärtänsä joka paikassa petetään. Mitenkä muuten olisivat menot niin yksinkertaisessa elämässä olleet niin tuhlaavaisen suuret, vaikka minun tyttäreni kirjoittaa joka pikku asiankin muistiin? Yksin minun vävynikin on sitä kummastellut. Tuo tyttö tarkoitti ja tahtoi röyhkeydellään ajaa minut kokonaan pois talosta, saadakseen sitte rauhassa nylkeä nuorta rouvaa, ja sentähden hän ensin alkoi sen rapujutun." — "Ottakaahan tämä uusi syytös heti protokollaan", vaati tyttö äreästi.
— Tohtori Wrenzchen piti kuitenkin minun puoltani.
Mutta nyt tuli pahin kohta. "Loukkaukset näyttävät olleen ärsyttämällä hankitut, niin ett'eivät ne ole juuri minkään arvoiset", sanoi tuomari, "vaan se sana, että syyttäjä olisi muka on ollut yksissä neuvoin rosvojen kanssa, vahingoittaa hänen yhteiskunnallista asemaansa."
Poliisimiehiä kuulusteltiin; he sanoivat minun tiuskaisseen, että ruokavarat olivat kaiketi varta vasten ostetut rosvoille ja että syyttäjä lienee ollut yksissä tuumissa. Sen he valalla vahvistivat ja samoin herra ja rouva Greve.
Korvani suhisivat. Lattia tuntui vaipuvan jalkaini alta ja minä vaivuin sen mukaan. Hädissäni pidin minä kiinni tuolista.
"Te pyydätte lempeää rangaistusta, eikö totta?" kysyi tuomari, aikoen lähteä lautamiesten kanssa neuvottelemaan.
Apua etsien harhaili katseeni ympäri huonetta. Sieltä huomasin kasvot, joille näytti levinneen kaikki koko maailman laupeus, ja kyyneleiset silmät katselivat minua rukoilevasti. Minä ymmärsin sen katseen pikku rouva Helbichin silmistä, ja ikäänkuin jumalallisesta mieleenjohdatuksesta nousin minä seisomaan ja huudahdin: "Herra tuomioistuin, vielä yksi kysymys syyttäjälle: ensin hän tunnustakoon, miksi hän antoi koiralle myrkkyä."