"Hän lienee saanut auringon piston!" sanoin minä. "Kaarle, mitä sinä arvelet?" — "Toisella puolen on vielä jotakin", sanoi hän. — "Lue sekin, minä olen melkein peloissani, niin hullu hän ei vielä ole koskaan ollut." — Mieheni luki: "Rakas rouva Buchholz. Ettekö mitenkään voisi tulla tervehtimään kahta onnellista ihmislasta täällä Reinin varrella, jotka tahtoisivat kiittää teitä rakkaudestanne? Me ajattelemme teitä joka päivä. Tulkaa, tulkaa! Miten kaunis tämä maa kuitenkin on! Miksi ette ole meidän luonamme? Teidän Eriikkanne."
"Kuulehan, Kaarle", sanoin minä, "kun Fritz tahtoo sanoa olevansa kiitollinen minulle, tekee hän sen nurin päin, niin kuin apteekkarit panevat pillereihinsä makean sisään ja karvasta päälle, Vaan sen verran minä näen, että ainakin Fritz ja Eriikka tekevät häämatkansa, niinkuin pitääkin."
Minä en päässyt lähtemään. Bettin varustus on saatava valmiiksi syksyyn asti, kaksoset vievät aikaa, ja sitä paitsi tunnen kokemuksesta, että kaikki käy päin mäntyyn, jos minä olen poissa. Häät me pidämme pienesti. Betti tahtoo niin.
Sitte on talomme taas tyhjä ja suuri, niinkuin meidän tähän muuttaessammekin. Lapset ovat poissa, me emme enää kuule heidän askeleitansa eikä ääntänsä, he ovat pois lentäneet kuin vaurastuneet linnunpojat pesästä. Tulee niin yksinäistä, me jäämme kahden kesken, Kaarle ja minä, niinkuin alussakin. Silloin oli morsiusseppeleeni vehreä, vaan ensi kesänä saan minä hopeaseppeleen uusiin häihimme.