Kaarleakin vaivasi harvasanaisuus, hän kun tiesi, mitä juuri kohta oli tapahtuva, eikä ollut oikein varma päätöksestä. Minä puolestani en vähääkään epäillyt; olisinkopa minä muuten valinnut juuri Tegelin? Entisyyteen oli nykyisyys yhdistettävä; välillä oli vain talvipäivä.
Kaarle katsoi vähäväliä kelloonsa ja järvelle. Minäkin näin nyt veneen lähtevän toiselta rannalta ja tulevan aivan sitä metsikköä kohti, johon me olimme asettuneet "Aikovatkohan nuo tulla meidän luoksemme?" kysyin minä, niinkuin en olisi mitään tiennyt. — "Luultavasti", sanoi Kaarle neuvottomasti. "Tiedättehän", jatkoi hän, "että minä tahtoisin liikekumppania, jolla olisi enemmän voimaa." — Vene lähestyi. — "Ja minä olenkin löytänyt yhden, johon täydellisesti luotan, vaan tahtoisin, että hän olisi teidänkin mieleenne." Ja hän katsoi Bettiä silmiin. "Teidän päätöksestänne riippuu minun päätökseni. Sentähden minä pyysin häntä tulemaan tänään tänne. Tuossa hän on."
Vene tuli airojen voimasta hyvää vauhtia ja saapui jo rantaan. Betti oli hypähtänyt seisomaan, hän oli tuntenut tulijat, Feliksin ja hänen ystävänsä Maksin.
Nopeasti ja notkeasti riensi Feliks Bettin luo ja ojensi hänelle kätensä ja kuin unissaan antoi Betti hänelle omansa. — "Siispä kuitenkin Buchholz ja Poika!" sanoin minä hiljaa Kaarlelle. Hän vain hymyili.
Palatessamme metsän läpi, nuori pari edellä, sitte Kaarle koria kantaen, minä ja Maks jäljestä, sanoin minä hänelle: "Oletteko nyt tyytyväinen?" — "Olen sydämmeni pohjasta, sillä ystäväni on onnellinen." — "Ja te ansaitsette myöskin tulla onnelliseksi; minä autan teitä oikean ja suloisen morsiamen etsimisessä."
"Kiitän ystävyydestä", vastasi hän, "mutta valitettavasti tulee tarjouksenne liian myöhään. Minulla jo on morsian." — "No älkää sitte unhottako, että Buchholzin rouva haluaa oppia häntä tuntemaan."
Kun kihlaus tuli tietyksi, kävivät kaikki meillä toivottamassa onnea. Poliisiluutnantin rouva oli hyvin kummastunut ja arveli, että koska herra Feliks Schmidt tulee liikekumppaniksi, niin koko avio on kaiketi vain järjenliitto. — Minä sanoin, että kyllä siinä on järkeäkin mukana.
Wichmannilta tuli onnentoivotus-runo, joka meitä hyvin huvitti huonoudellaan. Hän kirjoittelee nyt arvosteluja kaikenlaisista asioista, varsinkin semmoisista, joita ei ymmärrä, ja kuuluu jo vaikuttavan melkoista pelkoa ylt'ympäri.
Amanda Kulecke tuli myöskin. "Lapsi, sinä olet kadehdittava", sanoi hän Bettille. "Sinä saat miehen, jota rakastat. Sinun näköisesi ovat juuri onnelliset morsiamet. Ja kaunis on sulhasesi, se täytyy tunnustaa." Betti syleili häntä. — "Kyllä tulee aika, jolloin maamme pojat saavat minuakin katsella", jatkoi Amanda. "Äskettäin tosin kävi joku, mutta hän ei minua miellyttänyt, minä en voi kärsiä pieniä miehiä." — Oliko se uskottava vai muutenko hän vain noin itsestänsä puheli? Vahinko tyttöä. Hyvään sydämmeensä katsoen on hän sattunut olevahkon pitkäksi.
Muutamien päivien kuluttua tuli ensimäinen kirje eno Fritziltä Rydesheimistä. "Johan hän on ihan hulluna", sanoin minä, "Kaarle, lueppas tämä loru." — "Rakas Vilhelmiina", niin hän kirjoitti, "me olemme nyt Reinin varrella. On tämä joki melkoista suurempi kuin Spree. Onko sen vesikin märkää, en ole vielä koetellut. Eilen nostin minä Eriikan Ahdinkalliolle, jossa hän puhalsi säveliä kultaisesta kammasta; minä, Bädeckerin matkaopas kainalossani, kuuntelin pikku veneestä. Se kuva oli niin vaikuttava, että kaikki höyrylaivat pysähtyivät katselemaan ja sulkivat koko joen, kunnes ratsupoliisit ajoivat veteen ja hajoittivat ne. Tulepas tänne, niin näytämme sen uudestaan ja sinä säestät käsiharmonikalla. Eno Fritz."