Mutta ne molemmat seinäpylväät, ulottuen alakerrasta toisen kerroksen läpi aina kattoon asti, tuottavat kuitenkin talolle vähän juhlallisen muodon, niin että se on paljon sievemmän näköinen kuin nuo uudenaikaiset vuokrakasarmit, joiden tieltä vanhan Berliinin pikku talojen on vähitellen täytynyt väistyä, vaan joita kuitenkin tapaa vielä kaupungin koillisosassa, ikäänkuin odottelemassa alas repimistä. Tuskinpa ne enää kauan sielläkään säilyvät, sillä jopa niidenkin kohdalla kelloaan helistelee tuo hevosrautatie, joka on jo niin monta vanhaa ja muinaista laitosta soitollaan hautaan saattanut.

Noilla väärin käsitetyillä kreikkalaispylväillä koristettu talo kyllä vielä jonkun ajan pitää puoliaan, sillä kun se rakennettiin, pudistelivat ihmiset päätänsä ihmetellen mahtavaa ja komeaa rakennusta, joka tuli niin perin toisenlaiseksi kuin sen ympäristö. Aiottiinko sitä muka asunnoksi jollekin prinssille tai kreiville! Tännekö ylhäiset tulisivat Landsberginkadulle; eihän toki, hehän pysyvät "Unter den Linden" ["Lehmusten alla", komein katu ja kävelypaikka Berliinissä] tai Wilhelminkadulla, jossa muutkin palatsit ovat eikä näy puukengissä juoksentelevia lapsia. Niin sanoivat ihmiset silloin, ja nyt, tuskin miespolven ajan kuluttua, soveltuu tämä talo uudenaikaiseen Berliiniin ainoastaan sentähden, että se aikanaan tehtiin kasvun varalle, niinkuin pyhävaatteet kolmetoista-vuotiaille, joiden kädet ja jalat joka vuodenneljänneksenä korttelittain jatkuvat. Tuosta luulopalatsista on tällä välin tullut tavallinen, hyvä porvaristalo. Jos nyt Aleksanderintorilta päin astuu pitkin Landsberginkatua, muistellen, mitä kaikkia suuria ja muhkeita rakennuksia nykyisessä Berliinissä on nähtävänä, niin ei tässä talossa näy mitään muuta erinomaista kuin nuo pylväät, muistomerkki jonkin viattoman arkkitehdin halusta paikkailla uudenaikaista rakennusta kreikkalaisilla palasilla.

Talon ulko-ovesta, jonka päällä on tavallinen kaarikoristus, on päivällä aina molemmat puoliskot auki, niin että näkee porstuaan ja sen perällä olevista lasiovista pihaan. Sieltä kuumottaa oven tummien ruutujen läpi kesällä vehreätä, sillä talon takana on pieni puutarha, jossa yksi omenapuu ja muutamat seljapuut turhaan ilmaa ja valoa tavoittelevat. Kun viereisen tehtaan kivihiilen-savu kosteain tuulten painosta vaipuu pihaan, tahraa se niukat omenankukat mustiksi ja tunkeutuu seljakukkien hentoihin teriin, niin että niissä aina on oman tuoksunsa ohella myöskin savupiipun hajua. Joka vuosi koetetaan kylvää vähän ruohoakin, mutta eipä niistä pitkistä taimista, jotka puiden varjossa jaksavat elossa pysyä, paljo hupia ole, sillä mikä varpusilta säästyy, sen kohta kanat pois raapivat. Mutta kun lämpöinen toukokuun sade on huuhdellut ja saanut katuojat tulvilleen, niin että pojat voivat niissä panna purjehtimaan paperiveneensä taikkapa paremman puutteessa hattunsa, silloin näyttää talontakainen puutarha niin iloiselta, kuin olisi kevät siellä vieraana; ja paljohan sekin on suuressa, laajassa Berliinissä.

Suurennut ja laajennut on todella kaupunki, niin suurennut, että yksityinen ihminen siellä ihan häviää. Miten ihan toisin on pikku kaupungissa. Kaikki siellä tuntevat toinen toisensa ainakin näöltä, ell'ei lähemmin, ja milloin joku vieras astuu katua, niin tietää jokainen, ken hänet näkee, että hän todellakin on vieras. Mutta Berliinissä saa ken hyvänsä astuskella kaikki kadut eikä kukaan häntä huomaa; onnelliseksi sattumaksi hänen on katsominen, jos joku tuttu tai ystävä vastaan tulee. Tuhansia ihmisiä rientää hänen ohitsensa hänelle tuntemattomina ja hän tuntemattomana heille; tuntemattomat ovat matkakumppanit "omnibus"-vaunuissa, hevosrautatiellä ja kaupungin rautatiellä. Hänestä tuntuu yksinäiseltä päivän vilkkaassa hälinässä ja ihmisvilinässäkin. Yksinäisyys ei asu ainoastaan tuolla ulompana metsissä perämaissa tai aavalla merellä; kyllä sillä on sijaa myöskin väkirikkaassa kaupungissa.

Ja kuitenkin on jokainen talo tässä suuressa kaupungissa kotina niillä, jotka siinä asuvat, ja katu, jonka varrella talo on, semmoisena piirinä, jossa on naapureja niinkuin pikku kaupungeissakin, joissa ollaan likeisiä ystäviä tai ainakin näöltä tunnetaan toinen toisensa. Talojen asujamilla on sukulaisia ja tuttavia niinkuin pikku kaupungeissa, on omat seurapiirinsä molemmissa ja puhutaan niiden piirien jäsenistä hyvää ja pahaa täällä niinkuin muuallakin. Siinä vain erotus, että suuremmassa kaupungissa on enempi seurapiirejä kuin pienemmässä ja että ne ovat jyrkemmin erotetut toisistaan, kun näet suuren kaupungin yksinäisyys tunkeutuu väliin. Ne ovat kuin tuo puutarha, joka on korkeain muurien piilossa naapuritaloilta ja jonka vehreää loistoa ohikulkija ainoastaan silloin huomaa, kun suuri ovi on auki. Seljapuu ei kukoista kelle hyvänsä niinkuin suurissa huvipuistoissa, joissa suihkukaivojen vaahtoiset säteet korkealle ilmaan ruiskuavat, kastellen ympärillään kukoistavia pensastoja, milloin tuuli leikittelee välkkyvissä pisaroissa.

Suuren kaupungin julkisesta elämästä pitävät sanomalehdet joka päivä muistikirjaa. Säännöllisesti saamme tietää, milloin Eläintarhan puissa ensimäiset silmikot lehdiksi aukenevat; mutta yksinäisen omenapuun ensi kukista ei riviäkään paineta, sillä se on yksityisen oma, joten sillä ei ole mitään oikeutta painomusteesen, ell'ei se saa jotakin erinomaista aikaan, esimerkiksi virkoa syksyllä uudestaan kukkimaan tai vanhuuden heikkoudesta kaadu ja tee tuhoja. Semmoinen on myöskin yksityiselämä taloissa sekä eri seurapiirien työt ja toimet. Ainoastaan erinomaiset tapaukset saapuvat julkisuuteen: murtovarkaudet, tulipalot, erityiset suuret onnettomuudet tai harvinaisen iloiset tapaukset. Tuhannen-tuhansista ei maailma tiedä mitään; he vaeltavat elämänsä syntymästä hautaan saakka keskellä suurta kaupunkia hiljaisessa yksinäisyydessä, ja kuitenkin sykkii heillä rinnassa sydän, joka rakastaa ja vihaa, tuntee iloa ja surua, koska se kerran on ihmissydän.

Landsberginkadun varrella asuva Buchholzin perhe olisi myöskin jäänyt noiden tuhansien lukuun, ell'ei muuan kiusallinen tapaus olisi rouva Vilhelmiina Buchholzille antanut aihetta levittää suuttumustansa julkisuuteen ja astua hiljaisesta piilostansa esiin. Ensi kirjeestään saakka, jonka hän lähetti erään berliiniläisen viikkolehden toimitukselle, eksyi hän sanomalehti-kirjailuun, sillä kirjettä seurasi tuontuostakin aina toinen, ja kaikki ne näyttivät uutta puolta hänen perheensä ja seurapiirinsä yksityiselämästä. Rouva Vilhelmiina availi puutarhansa porttia, vieläpä, milloin semmoinen aika oli, leikkeli kourallisen seljakukkiakin niille, joita savupiipun haju ei inhottanut. Hän ajatteli: "Kämmekkäkukkia ei kasva Landsberginkadun varsilla; yksinkertaisten porvarisihmisten toki ei kannata pitää lasiseinäisiä kasvihuoneita."

Oikeassa hän onkin. Ketä ei miellytä porvariselämän kuvailu valtakunnan pääkaupungista, häntä ei kukaan kiellä ostamasta romaania, jossa paroonit ja kreivittäret puhuvat sivistynyttä kieltä. Mutta ketä huvittaa kuulla, millainen rakas perhe-elämä on suuren kaupungin yksinäisyydessä, hän ottaa osaa rouva Vilhelmiinan suruista ja iloista ja katsoo hänen kirjeitään pääkaupungin elämän piirrelmiksi, joka kaupunki ei suinkaan ole vain paljaita asfalttikatuja ja pitkiä huonerivejä, vaan on siinä monta, monta kotia, joiden ovet pysyvät vierailta suljettuna. Yksi niistä kodeista on Buchholzin talo Landsberginkadun varrella, ja suuttumus se pakotti rouva Buchholzin avaamaan ovensa. Miten se tapahtui, kertokoon hän itse.

Syntymäpäivä.

Minä olen vain yksinkertainen rouva, herra toimittaja, eikä kirjoitus ole suinkaan minun asiani, mutta koska teidän lehdessänne, jota minä niin mielelläni luen, monesti myöskin puhutaan asioista, joita ainoastaan naiset voivat oikein käsittää ja käsitellä, niin uskallan minä huolellisena äitinä purkaa teille sydämmeni, ja pyydän teitä hyväntahtoisesti korjailemaan tavaustani, missä se korjausta tarvitsee. Kiusallista näette olisi minulle, jos tyttäreni huomaisivat virheitä minun kirjoituksessani; se vähentäisi minun tähänastista arvoani. Ette usko, miten paljon lapset nykyään kouluissa oppivat.