Meidän siinä istuessamme ja puhellessamme sanoi poliisiluutnantin rouva minulle, että minun Emmilläni todellakin oli erinomainen ääni ja että olisi vahinko, ell'ei se saisi koulutetuksi.
"Sitä minä en vielä ole lainkaan ajatellut", vastasin minä, "hän laulaa vain ihan korvakuulosta."
"Minun tyttäreni rupeaa myöskin ottamaan tunteja", sanoi poliisiluutnantin rouva. "Minä tunnen rouvan, joka etsii oppilaita. Hän on ennen ollut oopperassa. Nykyaikaanhan sitä maksetaan hyvät summat äänistä. Ajatelkaahan vain Pattia ja Luccaa. Mikä maine heillä on ja miten paljo rahaa!"
Minua pyrki oikein pyörryttämään. Eikö Emmi juuri äsken saanut semmoista kiitosta? "Minä puhun miehelleni", vastasin minä. "Muuten, pitäähän jotakin tehdä lapsensa hyväksi." — Hyvänen aika, kun ajattelen, että minun Emmini saavuttaisi niin suunnattoman onnen äänellänsä. Liiaksi se olisi! Kyllä minun Kaarleni siihen suostuu, kunhan minä vain asian hänelle oikein selittelen.
Kello oli tällä välin jo ehtinyt kahteentoista. Morsiuspari istui jotenkin äänettömänä eräässä nurkassa, kun tanssi ei tehnyt hyvää Augustalle eikä hän myöskään kärsinyt sulhasensa muiden kanssa tanssivan. Herra Bergfeldt tuli yhä harvapuheisemmaksi. Ylioppilaat lauloivat juuri onnentoivottelua, kun ovella soitettiin. — "Luultavasti talon isäntä, jota melu on varmaankin ruvennut suututtamaan", sanoi poliisiluutnantin rouva.
Me kuuntelimme, mitä nyt oli tuleva, ja ajattelimme, syttyyköhän tästä oikea riita. Mutta ei. Juhlallisesti kaikui vain laulu, ja sen päätyttyä alkoi polkka. Muutamat virkakumppanit Bergfeldtin toimistosta ilahuttivat häntä tuomalla mukaansa torvisoittimensa, ja todella he hyvästi soittivatkin.
Yhteisestä pyynnöstä soittivat he yövartian laulun, joka ensin alkaa hyvin hiljaa, vaan sitte yhä kovenee, kunnes viimein korvat on mennä lukkoon ja huone tärisee. Silloin tuli talon isäntä.
Yht'äkkiä kolkko hiljaisuus. Tuntui oikein kamalalta! Tanssista ja laulusta ei hänellä ollut mitään sanomista, vaan tämmöiseltä melulta hän tahtoi toki olla rauhassa. — Herra Bergfeldt vastasi saattavansa tehdä asunnossaan, mitä vain tahtoi. — Mutta vahtiparaadit ja raakalais-ulvonta kuitenkin ovat liikaa; putoaahan kalkki katosta alemmassa kerroksessa. — Se on huoneiden vika. — Joll'eivät huoneet ole mieleiset, niin voihan muuttaa muuanne. — Sen kyllä uhkasi Bergfeldt tehdäkin. — Isäntä sanoi Bergfeldtien turmelevan huoneita pahemmin kuin kukaan, eihän hänen muuta tarvinnut kuin tapettia katsoa. — Se ei ollut hänen asiansa. — Ylioppilaat rupesivat nyt välittämään. Me naiset aioimme jo paeta. "Rauhassa, hyvät herrat", huusi minun Kaarleni, "kuulettehan, ett'ei herra isäntä meitä kiellä tanssimasta ja huvittelemasta."
"Kyllä se nyt jo riittää", vastasi isäntä raa'asti.
Mutta eno Fritz toi täyden lasin olutta "Yhden kerranhan me vain olemme nuoret", sanoi hän. "Tottahan juotte meidän kanssamme morsiusparin maljan!" Isäntä ensin vielä murisi jotakin, vaan tyhjensi sitte tarjotun lasin. Ylioppilaat huusivat hänelle eläköötä ja Bergfeldtin rouva tarjosi kauniita leivoksia, jotka hän myöskin otti.