Augusta hypähti ylös ja otti yhä vielä huutavan Sissin luoksensa, koettaen sitä rauhoittaa. "Ajakaa, neiti, pois tuo pentu!" huusi herra Weigeltin entinen emäntä hyvin sivistymättömällä puhetavalla. Minä en ole sen ihmisen kanssa sanaakaan vaihtanut.
Augusta piti jo tyyntynyttä elukkaa sylissään; niinpä saatiin rauhassa jatkaa juhlallisuutta.
Sen jälkeen tuli eräs herra Weigeltin ystävä suutaripoikana. Valitettavasti emme saaneet selkoa ainoastakaan sanasta, sillä, koira haukkui häntä koko ajan, se kun ei häntä tuntenut.
Kolmantena järjestyksessä tuli pikku Krause. Minä jo heti hänet nähtyäni aavistin, ett'ei tuosta mitään hyvää tule, kun vanhemmat häntä niin hemmoittelevat. — "No, pikku Edvard", sanoi Krausen rouva, "sanopas nyt värssysi!" — Poika, tirolilaiseksi puettuna, oli vaiti ja työnsi sormen suuhunsa. — "No?" kysyi äiti. — Poika ei ääntä päästänyt. — "Edvard, minä suutun kovasti!" — Poika väänsi suunsa itkuun. — "Edvard, kas niin, ole nyt kiltti!" — Vaan Edvard ei tahtonut. — "Vielä hän tänä aamuna osasi runonsa niin hyvästi", sanoi Krausen rouva kovasti, "vaan kun ihmisiä on niin paljo, niin sentähden hän nyt hämmentyy. Tule, Edi, ja sano se täti Augustalle ihan hiljaa ja anna hänelle se hopeainen sokurilusikka. Kuuletko, Edvard!"
"Meidän sokurilusikkahan se on", huusi poika, "pappa vain siitä viiluutti pois nimen."
Krausen rouva suuttui kuin raivostunut, mutta poika juoksi pois ja huusi: "Mamma tekee minulle pahaa, pappa, pappa!" Herra Krause oli niin järkevä, että toimitti hänet kotiin.
Jos nyt olisi tullut jotakin naurettavaa, niin kyllähän kaikki olisimme tulleet iloisiksi; mutta nyt tuli joku Augustan ystävistä kukkaistyttönä ja toinen leipurina leipinensä, toivottaen, ett'ei sitä koskaan puuttuisi uudesta taloudesta. Se ei vähääkään huvittanut. Viimeksi tuli minun Emmini yön kuningattarena yllä musta huntu täpö täynnä kultapaperisia tähtiä. Hän oli itse miettinyt kaikki ja sanoi: "Ma tullut olen kaukaa — Kuu, tähdet mulla valtaa; — Kun kaikk' on helmoiss' unen, — Yön kuningattaren — On silmä valpas. Teitä — Saan laulull' tervehtää. — Kun yksin jäätte, mua — Te silloin muistakaa!" Samalla hän antoi valokuva-alpumin, jonka kannessa oli kuvattuna Lohengrin jäähyväisiä sanovana, ja lauloi sitte eno Fritzin säestyksellä kauniin laulun: "Istuimme luona ikkunan, kun sammunut ol' kynttilä." Laulun päätyttyä ei ollut käsien taputuksesta tulla loppuakaan; ylioppilaat varsinkin pauhasivat, ja sentähden hän vielä lisäksi lauloi toisen laulun. Häntä hyvin kiitettiin esityksestään ja joku ylioppilas oli sanonut saattavan epäillä, tokkopa Gersterkään osaa niin laulaa, sillä neiti Buchholzin laulussa on erinomaista sulavuutta.
Herrat eivät tällä välin olleet unhottaneet sikarejansa sammumaan; sentähden alkoi olla niin kuuma, että hiki juoksemalla juoksi ikkunanruutuja pitkin, jonkatähden myöskin sillisalaatti, jota nyt tarjottiin, maistui hyvin virkistävältä, vaikka minun mielestäni siihen oli liiaksi hakattu perunoita sekaan. Me naisväki joimme päälle limonaatia ja herrat olutta. Ylioppilaat olivat niin kohteliaat, että pitivät huolen juomanlaskemisesta.
Istuen syömisestä pöydän ääressä ei tietysti voinut ihmispaljouden tähden olla puhettakaan; kannettiin ympäri huoneita valmiita voileipiä, monenlaista särvintä päällä, kaikkea runsaasti ja varsin hyvää.
Sitte tahtoivat nuoret tanssiakin. Ylioppilaat lykkäsivät yht'äkkiä pianorämän makuuhuoneesen, vaikka herra Bergfeldt siitä näytti hämmästyvän, ja tanssi alkoi, kaksi paria vain kerrassaan. Olipa siinä yhtä ahdasta kuin tavallisissa tanssiaisissa, joihin maksaen mennään. Harmitti minua, kun ylioppilaat kantoivat kukkapöydänkin ulos, niin että liiankin hyvin saattoi nähdä, miten herra Bergfeldt oli seinän turmellut. Olisipa rouva tuohon saattanut edes liistaroida paperia.