Nyt oli toki herra Weigelt, hänen sulhasensa, hyvien tuttavien kautta saanut asianajo-toimistosta pienen paikan. Paljoahan tuossa ei ollut, mutta jos ukko Weigelt vähän autteli, niin saattoihan tuolla alottaa. — "Ennen elävänä vinnikammariin kuin kuolleena kauneimpaan arkkuun", sanoi Bergfeldtin rouva. Sentähden varustettiin häitä.
Jos minä olisin ollut Bergfeldtien sijassa, niin olisin pitänyt häät ihan yksinkertaisesti oman perheen kesken, sillä se säästää melkoisesti, mutta hän, Bergfeldtin rouva, ei ottanut korviinsakaan koruttomia häitä. Hän arveli, että täytyi edes naapuriston, joll'ei muun tähden, jotakin näyttää. Viimein sovittiin pitämään morsianilta [häiden aatto (Polterabend), jota monin paikoin Saksassa vietetään] vähän komeammin ja itse vihkiäiset sitte ihan yksinkertaisesti.
Kello 8 iltasilla oli se juhlallisuus alkava. Vierashuone, asuinhuone ja makuuhuone oli järjestetty vieraita varten. Sängyt oli viety aittaan ja pesukaapin paikalle oli rouva asettanut pöydän täyteen lehtikasveja, koska herra Bergfeldt, kuten hän minulle valitti, pestessään aina niin kovin loiskuttelee ja on siten saanut tapetit perin pilalle. Tuolit, lasit ja muut tarvekalut lainasi lähellä oleva ravintolanpitäjä, sillä Bergfeldtin pikku varasto ei tietysti riittänyt mihinkään.
Kun me saavuimme 1/2 9 aikaan, olivat huoneet jo melkein täynnä. Naiset sullottiin vierashuoneesen, jossa istuttiin mukavassa puoliympyrässä. Tietysti oli Bergfeldtin rouva kutsunut kaukaisimmatkin tuttavansa, niin että oltiin jotenkin vieraat toinen toiselleen. Lisäksi oli kutsuttu kaikki Augustan ystävät, jotka eivät näyttäneet tietävän mihin mahtua, vaan istuivat kolmittain aina kahdella tuolilla; herra Weigeltin emäntä, jonka luona hän oli asunut ylioppilaana ollessaan, oli myöskin siellä.
Herrat seisoivat asuinhuoneessa poltellen. Herra Weigeltin ystäviä oli tullut joukottain; he olivat enimmäkseen vanhoja ylioppilaita, sangen siivoja nuorukaisia, vaikka heidän frakkinsa soveltuivat heille niin kummallisesti, kuin olisivat olleet toisille tehdyt.
Kello 9 olivat huoneet niin tungokseen asti täynnä, ett'ei kukaan juuri päässyt liikkumaan. Tällä välin oli juotu teetä ja ruvettu jo puhelemaan niistä näistä. Morsiusparia ei vielä ollut näkyvissä.
Nyt tuli sisään eno Fritz, joka oli ruvennut järjestelijäksi. Häntä seurasi kaksi herraa, tuoden kumpikin kukkasilla koristetun tuolin vierashuoneesen ja asettaen ne asuinhuoneen puolisen oven eteen. Eno Fritz istuutui vanhan pianorämän eteen ja soitti häämarssin "Kesäyön unelmasta", joll'aikaa morsiuspari tunkeutui vierasten läpi kukkatuoleille. Ylioppilaat huusivat eläköötä ja muut vieraat paukuttivat käsiään. Se oli hyvin kaunis hetki, jonka eno Fritz oli oikein arvannut.
Augusta Bergfeldt ei näyttänyt niinkään mitättömältä. Hänellä oli yllä valkoinen musliinileninki, vehreällä koristeltu. Mutta jos hän olisi ollut ymmärtäväinen, niin ei hän koskaan olisi valinnut avorintaista pukua. Minun Kaarlenikin oli sen huomannut, sillä myöhemmin hän minulle sanoi itseään aina paleltaneen, kun vain katsoi häneen. Minä tietysti sitä muistutusta vastustin sanoen: "Kaarle, rakkaus on jotakin ylevää, niin ett'ei sitä sovi pilkata." — "Sinunpa olisi pitänyt kuulla, mitä ne ylioppilaat puhuivat!" vastasi hän. — "Kaarle!" toruin minä, "sitä minä en huoli kuulla. Yleensä minä en ollenkaan huoli kuulla, mitä herrat puhuvat naisten seljän takana. Ylioppilaat ovat minusta liian vapaat mielipiteiltään!"
Eno Fritz soitti nyt jotakin tunteellista ja minun Bettini toi keijukaiseksi pukeutuneena morsiusseppeleen. Hän lausui hyvin kauniin runoelman, jossa oli puhe eroamisesta vanhempain kodista, nuoruudesta, lapsuuden onnellisuudesta ja tulevaisuuden tietämättömistä onnettomuuksista. "Huntuun, seppeleesen hajoo kaunoinen se unelma!" päättyi runo. Jo ihan alussa nousivat Augustalle kyyneleet silmiin, ja kun sanat kuuluivat: "Vieraana, yksinänsä hän kodissaan nyt on", alkoi Bergfeldtin rouvakin nyyhkiä. Vaan kun Betti lopuksi syleili Augustaa ja Augusta alkoi melkein ääneen itkeä, emme me muutkaan jaksaneet olla niistinliinoihimme tarttumatta. Harvoin minä olen mitään niin mieltä pehmittävää kokenut. No niin, eipä se niin mitätöntä olekaan tuo tyttärensä antaminen vento vieraalle nuorukaiselle.
Siitä mielialasta meidät äkisti tempasi hyvin ikävä tapaus. Minä olin näet pyytänyt Bergfeldtin rouvaa pitämään Sissi-koiraansa johonkin suljettuna tämän illan, koska se muuten lakkaamattomalla juoksentelemisellaan saattaisi häiritä. Koira lienee kuitenkin päässyt pujahtamaan pois kammarista, sillä yht'äkkiä kuului hirveä parahdus, kun joku polki Sissin jalalle. Kuka sen teki, ei tullut koskaan tietyksi.