Kuten sanottu, tehtiin; me kaikki takaisin metsään, josta löysimmekin Krauset. Rouva oli astunut suopaikkaan ja herra oli polvillaan hänen edessänsä kenkiä sammalilla pyyhkimässä. — Voi sitä iloa, kun hän kuuli pojan olevan tallessa, ja sitä hyväilemistä ja silittelemistä, kun sai hänet käsiinsä! Liialliselta se minusta näytti. Sitte hän torui Emmiä, että jos hän olisi paremmin pitänyt huolta lapsesta, niin ei olisi koko hätää ollut, johon minä sanoin jotakin lehtien viskelemisestä ja keikailemisesta miehille ja että olisi parempi itse pitää huolta lapsistaan kuin luottaa muihin ihmisiin. Siihen hän vastasi pistävästi, että pitää jokaisen ensin pitää oman ovensa edusta puhtaana, ja missä sitte minun Bettini oli? No niin, me kävimme hyvin äreinä pöytään, eikä kellään ollut oikeaa ruokahalua, paitsi Bergfeldtin rouvalla, joka söi oikein ahmimalla.

Me olimme jo nousseet pöydästä, kun Betti ja Emil viimein tulivat. Minä yritin kiivastumaan, mutta Kaarle sanoi: "Vilhelmiina, ollaanhan rauhassa, älä pikastu." Minä sentähden maltoin mieleni ja sanoin leikillisesti: "No, Emil, onko nyt kello puoli kolme?" — Hän tuli hämillensä. "Minun kelloni käy ehkä vähän jäljellä!" änkytti hän. — "Toista tuntiako? Näyttäkääpäs minulle kronometriänne!" Hän tuli vielä enemmin hämilleen. Se näytti minusta omituiselta. "Ehkäpä se käypikin ihan oikein", sanoin minä ja vedin hänen vitjoistansa, tullakseni asiasta vakuutetuksi. Mutta vitjoissa ei ollutkaan kelloa, vaan paljas kellonavain. — "Kello on kaiketi venättä oppimassa", pilkkasi eno Fritz. — Minä luulin vaipuvani maan sisään, minun Bettini sulhanenko olisi kellonsa pantannut! Krausen rouva nauroi ja silloin minä pahastuen nousin ja erosin kaikista heistä yksikseni. Minä en kärsinyt nähdä ketään ihmistä. Kaikkialla tyytyväisiä kasvoja, naurua ja leikintekoa ihmisillä, joita tällä välin oli metsään kokoutunut… ja minun korvissani se kaikui pilkalta. Yksinäisyyttä minä tarvitsin, saadakseni oikein kylliksi itkeä. Niin minä, melkein tietämättäni miten, jouduin talon taa kasvitarhaan ja vaivuin sinne puupölkylle uunin viereen. Voi, miten se minusta tuntui pyövelinpölkyltä, jolla minun kaulani oli katkaistava! semmoinen tuska minut valtasi. Tulevaisuus oli mustimpina kuvina silmieni edessä. Mitäpä oli hyötyä Bytzowin tätin perinnöstä, Emilhän sen kuitenkin oli kaikki tuhlaava! Emil oli kevytmielinen, sen minä nyt tiesin, ja Betti luotti häneen rajattomasti. Minua vapisutti hirveästi, sillä ken kellonsa panttaa, hän kykenee tekemään muutakin pahaa.

Pitkän ajan kuluttua tuli Emmi minun luokseni. "Nyt lähdetään jo", sanoi hän, "Krausen rouvalta ovat jalat kastuneet eikä pappaa enää miellytä koko täällä olo." — "Mitä häneen koskevat Krausen rouvan jalat?" — "Sinun tähtesi hän niin sanoo tuntuvan, sillä kun sinulla ei ole hauska, niin ei häntäkään huvita." — "Niin, tule, lapsi, minä ikävöin kotiin, eihän sitä toki huvimatkalle lähdetä istumaan uunin takana ja itkemään."

Kello 7 tulivat vaunut talon eteen. Minä annoin kaikkien käydä istumaan mielensä mukaan; mitäpä minä heikko vaimoparka voin tehdä järjettömyyttä vastaan? Pikku Krause istui ihan yksin rannalla eikä tahtonut tulla. "En tule", huusi hän, "minä jään tänne!" — "No, tulehan toki, niin saat vehnäleipää!" — "En." — Äitinsä nosti hänet väkisin ylös. "Häntä huvittavat hevoset niin suuresti", sanoi hän teeskentelevän ystävällisesti eno Fritzille, "ottakaa hänet vähäksi ajaksi sinne eteen!" — Niin tapahtui, ja Edvard istui eno Fritzin ja ajurin välillä. Me läksimme, kaikki enemmin tai vähemmin äreinä, kun Bergfeldtit olivat myöskin suuttuneet Emiliinsä. Krausen rouva oli ihan ääneti.

Vähän ajan perästä sanoi eno Fritz: "Herra Krause, minä pelkään, että poika putoaa täältä kuskilaudalta", ja antoi hänet vaunuihin herra Krausen syliin, vaan isä kohta kyllästyi ja arveli, että kyllä pojan olisi parasta istua siellä edessä. Edvard itki ja valitti hiljaa itseksensä. "Mikähän häntä vaivaa?" kysyin minä osanottavaisesti. — "Mikäpä hänellä olisi", sanoi äitinsä äreästi. — "No, jos hän olisi saanut vatsansa turmiolle, niin ei se minua ollenkaan kummastuttaisi." — "Ha ha ha!" nauroi äiti. — Herrat eivät kuitenkaan huolineet lasta pitää luonansa. — "Tulepas täti Buchholzin luo, Edvard", huusin minä ja otin hänet syliini, vaan annoin kohta hänet äitillensä sanoen: "Parashan hänen kuitenkin on olla teidän luonanne, hyvä ystävä. Peittäkää hänet hyvästi, ett'ei hän vilustu; se on hauskempaa hänelle ja meille." — Hän sanoi, että lapset ovat aina lapset. — Minä sanoin, että jos lapset eivät vielä ole matkaan kykenevät, niin ne jätetään koliin. Siihen hän vastasi, että jos eno Fritz ei olisi tuonut niin vaikeasti sulavia kalatavaroita, niin ei olisi lapselle mitään tapahtunut. Minulla ei ollut vähääkään halua vastata mitään hänelle, minun oma huoleni Emilistä oli liiaksi kiintynyt mieleeni, ja samalla tuli vielä takaisin taannoinen paha mieli.

Monihan on aivan ihastunut maalaisretkiin, mutta minun täytyy sanoa: tehtäköön ne ilman lapsia ja ilman sulhasväkeä; niistä on vain vastusta ja kiusaa. Ja miten niistä väsyy tuommoisista retkistä suurissa seuroissa, jos toisen pitää toistansa vartioida, ja joku aina sittekin häviää!

Minä tunsin helpotusta vasta sitte, kun Berliinin ensimäiset kaasuvalot alkoivat näkyä, sillä vaunuissa ei näyttänyt kellään olevan hauskaa. Väsyksissä me olimmekin kaikki; ainoastaan kirjavat paperilyhdyt vaunujen katossa kiikkuivat ja häilyivät lakkaamatta, niin että ne kaukaa katsoen lienevät iloisilta näyttäneet. Mutta tuskinpa tuota käynee elämää arvostella paperilamppujen mukaan.

Morsianilta kolmannessa kerrassa.

Ainahan minä olen sanonut: ei pitkistä kihlauksista mihinkään ole. Kun kaksi ovat keskenään sopineet, niin kyllä on parasta antaa heidän ruveta kihloihin. Siihen suostutaankin, ja lapset ovat sanomattoman onnelliset, mutta koiruohoa heidän sydäntensä riemuun tiputellaan, jos hääpäivä lykätään näkymättömään kaukaisuuteen. Lapset kyllä näennäisesti mielellään siihen suostuvat, mutta viimein he kuitenkaan eivät jaksa odottaa, niin että on myöntyminen ja valmisteleminen heille häät.

Niin kävi Bergfeldtissäkin. Augusta, jossahan ei ennestäänkään ollut liikaa lihavuutta, laihtui viimein ihan kurjaksi ja haamun kaltaiseksi. Kun hän seisoi syrjin tuleen päin, oli hänen nenänsä ihan läpikuultava kuin vaha. Lääkäri hänelle määräsi rautajuomaa ja välistä hän itse käytti vaihteeksi mallasmehua, vaan ei mistään lääkkeistä apua tullut.