Herra Bergfeldt ei vielä tahtonut luopua aineestaan, me kun jo olimmekin ajaneet liian monen myllyn ohitse, vaan silloin alkoi pikku Krause äristä ja valittaa janoa. Vettä ei ollut saatavana kivitieltä, eikä ymmärtämätön äiti ollut maitoa ottanut mukaan; niinpä ei ollut muuta neuvoa kuin avata pullo punaista viiniä, että pojan ärinä edes jollakin tavalla saataisiin loppumaan, ja kokonaisen juomalasin se sitte nieleksi viiniä. — "Jospa vain tuo kaikki hyvin päättyisi!" sanoin minä. — "Saahan hän sitte nurmikolla kylliksensä juoksennella!" vastasi Krausen rouva. — "Minä ja Emmi olemme hevosilla", sanoi Edvard nenäkkäästi. — Minun Emmini ei sanonut mitään, vaan näytti katsovan ylön moista ehdotusta. Minun Bettini ei myöskään puhunut, vaan oli hyvin tyytymättömän näköinen, kun ei ollut Emilin vieressä. Bergfeldtin Augusta ja herra Weigelt istuivat käsikkäin ja katsella tuijottivat kuin vahakuvat maisemaa, ainoastaan silloin tällöin toisiinsa niin imelästi silmäten, että minä rupesin voimaan pahoin sen näkemisestäkin. Kihlatuista niistä ei ole muille seurakumppaniksi.
Minä sentähden itsekseni olin hyvilläni, kun pääsimme komeaan metsään ja järvi rupesi näkymään, ollen siinä niin kauniin vehreänä, kuin olisi se ollut helluntaiksi uudestaan lakattu. Me pysähdyimme metsänvartian asunnolle, jossa pyökkipuut ovat kauneimmat ja korkeimmat ja latvoillansa muodostavat ikäänkuin katoksen, juurikuin oltaisiin uuden rautatien asemasillalla, se vain erotusta, että se, mikä siellä on ikkunalasia, se täällä on vehreitä lehtiä. Sitä paitsi oli ilma täällä ulkona kaikkein raittiinta.
Eno Fritz ja minun Kaarleni menivät talon rouvalta tilaamaan aamiaista ja puhumaan päivällisestäkin. Rouva Krause oli löytänyt kaivon ja antoi pikku Krauselle vettä, ja kylläpä se poika minun huomatakseni latki nyt ainakin koko litran, mutta minä en puhunut mitään, sillä kun äitit ovat ymmärtämättömät, on kaikki neuvominen turhaa vaivaa. Vaan olisi minun kuitenkin pitänyt puhua.
Aamiainen oli erinomainen, maalainen, vaan hyvä. Viiniä me olimme itse tuoneet, varsin hyvää Chateau Larosea, puolenkolmattatoista maksuista, pulloissa punaiset lyijykuoret suun ympärillä, ja vaikka eno Fritz vähän väänteli suutansa, hän kun liiaksi valikoitsee viinejä, niin kyllä se meistä muista siltä maistui, varsinkin kun viinikauppias oli vakuuttanut joutuvansa joka pullosta seitsemän prosentin vahinkoon ja antavansa sitä meille vain pelkän ystävyyden tähden niin huokeasta.
Sitte me menimme metsään; eno Fritz oli leikannut pikku Krauselle kepin, jolla hän ratsasteli, kun Emmillä ei ollut halua ruveta hänen hevoseksensa. Muuten oli Emmi hyvin pahoilla mielin. Hänen sisarensa ja ystävänsä eivät huolineet hänestä vähääkään, hehän eivät tienneet koko muusta maailmasta kuin sulhasistansa; niinpä täytyi Emmin pysyä meidän vanhempain naisten luona. Minua se lapsi ihan säälitti, kun se niin yksikseen oli, sillä kun me puhelimme suurista pesuista taikka onko parsan kastekkeesen pantava sitruunan mehua vai ei, niin se tietysti ei häntä huvittanut. "Ole vain iloinen, Emmi", sanoin minä, "kukapa tietää, miten kohta jo sinäkin olet morsian!" — "Minä en koskaan mene naimisiin", vastasi hän. — "No, no, lapsi!" — "En mene", sanoi hän surumielisesti, "minä en jätä sinua enkä pappaa. Augusta ja Betti ovat molemmat niin pahat siitä asti, kun joutuivat kihloihin." — Minä koetin puhella hänelle niin hyvin, kuin voin, mutta hän ei tahtonut ollenkaan kuulla.
Herrat olivat löytäneet mukavan istuinpaikan, saalit ja huivit levitettiin ja me asetuimme sieviin ryhmiin. Viiniä myöskin tuotiin mukaan, niin että meillä oli oikein hauska. Se minua kuitenkin vähän harmitti, että minun Kaarleni viskeli Krausen rouvaa kuivilla lehdillä ja hän siitä ei vähääkään pahastunut. Jos herra Krause olisi uskaltanut tehdä minulle semmoista leikkiä, olisin minä opettanut hänet käsittämään asemansa, mutta hän jo makasi sikeässä unessa.
Viimein aloin minäkin vähän torkkua, sillä kevätilma uuvuttaa. Puut suhisivat niin suloisesti, tuuli siveli niin pehmeästi kasvoja ja hiuksia, kaikenlaisia kirjavia unia häilyi silmäin edessä, kunnes minun Kaarleni huusi: "Vilhelmiina, heräähän jo, kello on puoli kolme, päivällinen on valmisna!" — "Hyvänen aika! olenko minä nukkunut?" — "Lähes kaksi tuntia." — "Ja missä ovat lapset? Missä on Betti?" — "Meni metsään", vastasi Emmi, "minua he eivät huolineet kanssansa!" — "Ja missä on Edvard?" kysyi Krausen rouva, pudistellen kuivia lehtiä tukastaan. — "Hän ratsasti kepillään tuonne", sanoi Emmi järvelle päin viitaten. — "Herranen aika, jos lapsi on hukkunut", huusi Krausen rouva ja juoksi kuin hullu pois. "Edvard", huusi hän, "Edvard, missä sinä olet?" — Minä huusin myöskin kovasti: "Betti, Betti!" — Ei vastausta. —"Ja ruoka kun on valmis", sanoi Kaarle. — "Voitko sinä, Kaarle, tämmöisenä hetkenä vielä vatsaasi muistaa?" — "Miksi en?" sanoi hän; "jos sinä olisit antanut nuorten istua vaunuissa vierekkäin, niin he nyt eivät olisi karanneet pois. Rakastavaiset tahtovat mielellään olla rauhassa. Tulkaa vain, Emil tietää, että 1/2 3 on päivällisaika, ja katsoo kyllä kelloaan. Missä on Krause?"
Herra Krause oli mennyt rouvansa jäljestä, joka parkui lakkaamatta: "Edvard, Edvard! missä sinä olet?" ja herra huusi: "Adelheid, joko hänet löysit?" Kuului siltä, kuin koko metsä olisi kapinassa ollut.
Hyvin ilottomina palasimme metsänvartian asunnolle. Siellä oli pöytä niin siististi katettuna puiden varjossa, mutta seura oli hajalla. Bergfeldtin Augusta ja herra Weigelt tosin jo olivat meitä odottamassa, mutta Bettistä ja Emilistä ei tietoakaan. Se oli hyvin kiusallista.
"Oletteko pikku Krausea nähneet?" kysyin minä. — "Kyllä", vastasi Augusta, "hän on ajurien luona tallissa hevosilla ratsastamassa!" — "Ja vanhemmat luulevat hänen olevan järvessä. Nyt meidän pitää ensin etsiä Krauset."