Krauset olivat jo lähteneet hyväisiä sanomatta ja Bergfeldtitkin rupesivat nyt jo lähtemään. Fritz tahtoi puhua minulle jotakin, vaan minä en huolinut kuulla puolella korvallakaan. Juuri heidän mennessänsä tuli Emmi sanomaan, että pöytä oli katettu. Ei kukaan jäänyt. Minunkin Kaarleni veti päällysnutun yllensä ja sanoi menevänsä Bergfeldtien kanssa ja tulevansa vasta myöhemmin takaisin, kun minä ehdin rauhoittua. — Ja minä, enkö minä ollut ihan rauhallinen!

Kaikkien pois mentyä itkin minä ensin oikein kyljikseni ja menin sitte tyttäreni luo. Betti oli jo vuoteessansa ja katsoi minuun niin surumielisesti, kun kävin istumaan hänen viereensä, että oikein tuntui sydäntäni kouristelevan. — "Anna anteeksi", pyyteli hän, "minun olisi pitänyt sanoa kaikki sinulle, yksin vain sinulle." — "Olethan sinä vielä lapsi", aioin minä vastata, vaan oliko hän enää lapsi? Hänen kaunis, pitkä tukkansa oli hajallaan ikäänkuin kehyksenä kasvojen ympärillä, ja niistä näkyi vakavuutta, jota lapset eivät tunne. Hän oli ruvennut kukoistamaan, kuin aukeneva ruusunnuppu… se oli minulta tähän asti jäänyt huomaamatta. — "Ja rakastatko sinä häntä?" — "Rakastan", kuiskasi hän. — "Rakastatko häntä enemmän kuin minua?" — Hän oli vaiti. — Silloin minä tiesin, että olin kadottanut lapseni, että hän oli kaikkinensa toisen omana. Miten sanomattoman raskaalta se tuntui.

Minä kumarruin alas Bettin yli ja syleilin häntä kiivaasti ja rakkaasti. "Sinun pitää tuleman onnelliseksi, niin onnelliseksi, kuin minä kerran olin. Kyllähän minä mielessäni ajattelin, että sinusta voisi tulla ylhäisemmän miehen puoliso, mutta enkö minäkin ole tähän päivään asti ollut onnellinen meidän yksinkertaisissa oloissamme? Ei, lapseni, en minä tahdo, että sinä tulisit ilman rakkautta istumaan veistoksisten huonekalujen keskellä, kun silkkikartiinien takana talvi kesälläkin piileskelisi ja vaunuissa istuisi palvelijan sijassa vastenmielisyys pakolla tyrkytettyä puolisoa kohtaan. Kyllä minä sinua kuitenkin enemmän rakastan, kuin sinä luuletkaan." — Silloin hän tunkeutui minua yhä likemmäksi ja oli entinen lapseni; hän hymyili ja sanoi: "Minä rakastan teitä molempia, sinua ja häntä, ja sinäkin opit häntä rakastamaan, niinkuin sinä minua rakastat." — Voinko minä sitte toisin tehdä? Minä huusin Emmiä. "Tuo tänne muutamia palasia paistista, miksikä sen pitäisi hukkaan jäädä? Kun kihlajaisia pidetään, silloin saamme poronpaistia." — "Onko nyt kihlajaiset?" kysyi Emmi. — "Mene sinä nukkumaan, sinä olet vielä liian tyhmä!" — Minä jäin valvomaan Bettini luo; tuontuostakin katsoin ikkunasta, eikö Kaarlea näkynyt. Ulkona oli keväinen yö, länsituuli puhalteli, että nurkat vinkuivat. Viimein tuli mieheni. "No?" kysyi hän. — "Kaarle! hän nukkuu. Huomenna, kun myrsky asettuu, on päiväpaiste."

Perhevaunuissa.

On ihmisiä, jotka pitävät pikku matkustusta maalle hyvänäkin huvituksena, vaan siinä he ovat ihan väärässä.

Muulloin oli meillä aina tapana mennä toisena helluntaipäivänä Eläintarhaan taikka ajaa Treptowiin, jossa olisikin hyvin hauskaa, ell'ei vain olisi niin suurta väentungosta eikä niin paljo pölyä. Tällä kertaa nyt päätimme toisin. Kun olemme Bettin kihlauksen tähden joutuneet likeisempään yhteyteen Bergfeldtien kanssa, niin emmehän toki voineet jättää heitä syrjään; minä en olisi mitenkään päästänyt Bettiä Bergfeldtien kanssa eivätkä tietysti Bergfeldtit tahtoneet tänään olla ilman Emiliänsä. Eno Fritz sentähden ehdotti, että yhdessä vuokraisimme suuret perhevaunut ja ajaisimme maalle, ja kun vaunuihin vielä jäisi tilaa, voitaisiin kutsua Krausetkin, joten maksu myöskin tulisi huokeammaksi joka hengeltä. Ja samalla hän maalaili kaikki niin hauskaksi ja viehättäväksi, miten kauniin vehreätä siellä ulkona on, miten hyvälle talonpoikaisleipä maistuu ja miten hupaista suurissa vaunuissa ajaa, niin että minä suostuin. Me siis sovimme kaikki asiat ihan säännöllisesti, varsinkin ruokapuuhat, sillä muuten tuo jokainen samaa, ett'ei mukaan tule muuta kuin paksua makkaraa ja puolikypsiä munia, ja se minusta toki on liian vähä toiseksi helluntaipäiväksi.

Aamusilla kello 8 istuimme kaikki vaunuissa, Bergfeldtit Augustan sulhasen, herra Weigeltin, kanssa ja Krauset pikku Edvardinsa kanssa, jolla oli yllä valkoiset housut ja sininen samettimekko ja päässä uusi olkihattu. Bergfeldtin Emil oli tullut meille jo aikaisin aamusilla ja tuonut Bettille kukkavihon. Vaunuihin noustessa oli Emil osannut sovittaa niin, että hän tuli Bettin viereen, vaan minä sijoitin itseni heidän väliinsä, pitäen sitä sopivampana, sillä minä en suvaitse julkisia hyväilyjä kihlausaikana. Minun Kaarleni istui yhdessä herra Krausen kanssa ja eno Fritz oli asettunut ajurin viereen kuskilaudalle.

Hän otti taskustaan suuren avaimen ja vihelsi sillä ihan kuin rautatien veturi, ja me läksimme liikkeelle Prenzlaunportista ja pitkin Prenzlauntietä, sillä me pyrimme Liepnitz-järvelle.

Ilma oli kaunis, vaikka vähän viileä. Kun pääsimme ensimäisen tuulimyllyn kohdalle, avasi eno Fritz matkapullonsa ja sanoi, että nyt pitää ottaa pikku ryyppy, koska kerran tapa on semmoinen. Ja kun ei ollutkaan liian lämmin, otimme kaikki pisaraisen konjakkia, joka hyvin mieliämme ilostutti. Herra Krause kysyi, pitiköhän ryypätä joka myllyn kohdalla, johon eno Fritz selitti vanhan tavan olevan antaa joka myllylle pieni juoma-uhri. Siihen herra Krause arveli, että se tapa varmaankin lienee wendiläisten ja hämärän pakanuuden ajoista. Nyt kehittyi hyvin syvällinen puhelu paalurakennuksista ja Tacituksesta, joista herra Krause tiesi paljon kertoa, kunnes puhe kääntyi kaupunkien hallitukseen, jotka asiat taas minun Kaarleni perinpohjin tunsi. Eno Fritz puheli ajurin kanssa ja tarjosi tuontuostakin pulloansa vaunuihin. Pitääpä minun tunnustaa, että jotenkin runsaasti niitä tuulimyllyjä oli tien varrella, ja varsinkin minua suututti, että pikku Krause aina huusi: "Tuossa jo taas tulee mylly!" ett'ei vain yksikään jäisi huomaamatta. Minä varoitin Kaarleani, mutta hän naurahti ja sanoi: "Vilhelmiina, kerran vuodessahan se vain on helluntai!"

Kello 1/2 9 pidimme suuruslomaa. Ajettiin astuttain ja korit otettiin esille. Me naiset annoimme valmiita voileipiä herroille, ja kun eno Fritz tahtoi tuottaa meille erityistä mielihyvää, otti hän esille kaikenlaisia läkkilaatikoita, jotka oli ostanut kalanäyttelystä: erinomaista Norjan herkkusilliä, anjovista, suolattuja turskankieliä, merirapuja, jopa kaviaariakin. Kaikkea siinä oli, ja hyvältä ne myöskin maistuivat. Se minusta vain ei ollut hyvin, että pikku Krausekin sai niitä maustimisia kalatavaroita, mutta kun hän lakkaamatta ärisi, jos ei saanut, niin äiti antoi toista toisen perästä, kunnes hän alkoi kohti kurkkuaan parkua, kun oli rapua ahmiessaan purrut rikki Espanjan pippurijyvän ja polttanut sillä suunsa. — "Minä en pojalle antaisi niin paljoa", sanoin minä Krausen rouvalle, "lapset voivat paraiten maidosta ja leivästä." — "Minun Edvardini on jo kyllin suuri syömään kaikenlaista", vastasi Krausen rouva, "hän juo olutta yhtä hyvin kuin aikaihmisetkin, ja hyvää se näkyy hänelle tekevän." — Siihen minä huomautin jostakin lukeneeni, että olut helposti nousee lapsille päähän, jonka tähden oluenpanijain lapset istuvatkin koulussa alimpana. — Krausen rouva silloin kysyi mieheltään, oliko hän opettajana koskaan huomannut sitä, ja hän vastasi minun varmaankin erehtyneen ja tarkoittaneen risatautia, joka kyllä saa alkunsa vanhempain viinanjuonnista, kuten tilastollisesti on todistettu. Siihen yhtyi herra Bergfeldtkin ja sanoi rouvalleen: "muistathan sinä, kun se Riikka tuli Werderistä meille palvelemaan ja suostui juoppoon nikkarinsälliin ja sitte…" Siinä keskeytin minä ja kysyin: "Eikö teistä tämän maiseman luonto ole hyvin kaunis?" — "On", vastasi hän, "mutta kyllä siinä risajutussa on perää." — Minä sanoin suoraan, ett'ei semmoisenlainen puhelu minua ollenkaan huvittanut.