Minä kerroin eno Fritzille uneni, kun saimme tiedon, että täti oli kuollut ja että me lähimpinä sukulaisina saamme periä hänen omaisuutensa, ja minä odotin, että hän pilkkaisi minua, niinkuin hän paha kyllä tekee kaikesta pilkkaa. Vaan hän tuli päinvastoin hyvin vakavaksi ja sanoi: "Näetkös, Vilhelmiina, viimeinkin tulet vakuutetuksi, että luonnossa on todella ihmeitä ja salaisuuksia ja samoin ihmiselämässä. Täst'edes sinä siis et enää riitele minun käynnistäni Kuleckessa, jossa olemme perustaneet pienen magneettisen seuran."
"Fritz, se magneetti, joka sinua vetää Kuleckeen, on talon tytär. Me perimme nyt sievän summan eivätkä he siis ensinkään sovellu meidän seuraamme. Täytyy toki vähän pitää perheensä arvostakin." — Hän katsahti minuun eriskummallisesti ja sanoi: "Sinä arvostelet, niinkuin ymmärrät, Vilhelmiina. On olemassa salaperäinen voima, jota ihmisen täytyy totella, tahtokoonpa sitte taikka ei." — "Uskotko sen todellakin, Fritz?" — "Tietysti!" vastasi hän niin vakavasti, ett'en oikein tiennyt, mitä minun piti hänestä ajatella. — "Fritz!" sanoin minä sentähden, "oletko itse jo kokenut semmoista kummittelemista?" — "Olen!" vastasi hän kumealla äänellä. — "Herran tähden, Fritz, sinä ihan peljästytät minua. Mutta mielelläni tahtoisin kerran itse nähdä, miten se asia oikeastaan on." — "Huomennahan teille illaksi tulevat Bergfeldtit ja Krauset, ja minä järjestän magneetillisen koetuksen, joka sinulle vakuuttaa tuon salaperäisen voiman." — "Mutta neiti Kulecke ei pääse minun talooni!" — "Kyllä se käy ilman hänettäkin!" sanoi hän naurahtaen yht'äkkiä ja läksi tiehensä.
Nyt minä ilmoitin lapsille, että meillä huomeisiltana oli tapahtuva magneetillinen koetus. Emmi iloitsi sanomattomasti, mutta Betti tuli kuolonkalpeaksi ja sanoi hätäisesti: "Ei, mamma, älä salli sitä, me tulemme kaikki hirveän onnettomiksi!" — "Mitä nyt, Betti?" — "Oi, mamma, usko minua…!" — "Lapsi, mikä sinun on? Sinä et ole viime aikoina ollut entiselläsi. Sinä et puhu, et naura, soitat aina surullisia kappaleita pianolla ja toispäivänä, kun meillä oli sinun mieliruokaasi, makkaraa perunapuuron kanssa, otit sinä vain yhden kerran eteesi. Mitä tämä kaikki merkitsee, Betti?" — "Minulta kivisti päätä", vastasi hän. — "Se tulee paljosta lukemisesta", sanoin minä. "Täytyykö teidän yhä vielä kirjoittaa aineita?" — "Täytyy." — "Mikä aine teillä viimeksi oli?" — "Meidän piti selittää, olisiko Rikard III:sta tullut hyvä ihminen, jos hänellä olisi ollut toiset vanhemmat", vastasi Betti. — "Minä puhun papan kanssa, eikö olisi parasta lopettaa käynti korkeammassa jatko-opistossa. Nyt iltapäivällä paistamme ruiskuleivosta huomeisillaksi ja runsaasti; harvoinhan se tavallinen paljous riittää, milloin Bergfeldtit ovat syömässä." — "Voi, mamma, olethan jo sopinut Bergfeldtien kanssa!" — "Olen, olen; mutta ei se perhe sittekään minusta niin varsin mieluinen ole. Ja sitä paitsi me nyt perimme tatin omaisuuden, ja se tekee tietysti meidän ja Bergfeldtien välin vielä suuremmaksi. Heidän täytyy nyt ruveta elämään hyvinkin niukasti, jos tahtovat kunnolla selvitä."
Tytöt auttelivat kyökissä. Bettiltä rupesi taaskin päätä pakottamaan, niin että minusta oli parempi lähettää molemmat ulko-ilmaan, että Betti kävellessään virkistyisi. Hyvää minä sillä tarkoitin, mutta, kuten perästäpäin selvisi, oli anteeksi-antamaton erehdys lähettää pois Betti näkyvistäni juuri tänä päivänä.
Seuraavana iltana saapuivat meille Krauset ja Bergfeldtit; viisi yksistään Bergfeldtistä: herra ja rouva, Augusta sulhasensa kanssa ja poika Emil. No niin, olihan minulla riittävä paljous leivosta. — "Missä on Betti?" kysyin minä Emmiltä, kun en missään nähnyt vanhempaa tytärtämme. — "Hän ei tahdo tulla", sanoi Emmi. — "Antakaahan minun puhella hänen kanssansa", virkkoi eno Fritz, "hän kaiketi pelkää magnetismia." — Vähän ajan perästä hän todella toikin Bettin näkyviin. Hyvänen aika, miltä se lapsi näytti! Silmät olivat itkusta punaiset, posket värittömät ja hän ihan nähtävästi vapisi. Huomeisaamuna minä ihan varmaan lähetän tohtori Wrenzcheniä kutsumaan, ajattelin minä, sillä tämä ei suinkaan kaikki ole vain ulkonaista, vaan lapsi on epäilemättä ihan kipeä. Betti tervehti läsnäolijoita, ensin Krauseja, jotkahan ovatkin suurempiarvoiset kuin Bergfeldtit, ja sitte rouva Bergfeldtiä, kiertäen hänelle käsivartensa kaulaan ja suudellen häntä. Se todella herätti huomiota. Eno Fritz näytti perin tyytyväiseltä, kun huomasi minun hämmästykseni tuosta tuttavuudesta. Nyt tuotiin teetä. Betti, Emmi ja Bergfeldtin Augusta tarjosivat, yksi teetä, toinen sokuria ja pikkuleivoksia ja kolmas ruiskuleivosta, jota kaikki hyvin kiittivät. (Se oli tietysti tullut vähän huononpuoliseksi, kun sitä paistaissa huomioni oli milloin uuniin, milloin Bettiin kiintyneenä, mutta maistuipa se sentään maustimien tähden).
Herrat alkoivat hyvin opettavaisen puhelun elimellisestä magnetismista. Eno Fritz sitä innokkaasti puolusti, herra Krause vain puolittain, herra Bergfeldt vastusti ja minun Kaarleni joi olutta. Eno Fritz kertoi, että kun Breslaun professorit kävivät Berliinissä, niin he, pannen vain kätensä erään ajurin hartioille, saivat hänet kreikaksi lausumaan Homeron alun, johon herra Krause vastasi, että hän kun oli opettaja, niin hänen sitä täytyi virkansa puolesta epäillä. Mutta eno Fritz toi esiin niiden professorien kirjoittamat kirjat. Niissä oli kummallisia asioita, mitenkä hypnotismilla eli uneen vaivuttamisella voi saada ihmisen tekemään kaikki, mitä magnetoija vain tahtoo: ratsastamaan tuolilla ja luulemaan istuvansa hevosen seljässä, nielemään paksua rihmaa nahkiaisten sijasta ja juomaan samppanjana huoltuvettä. — "No, jopa jotakin", ihmetteli herra Bergfeldt, "nauttikoot vain onneksensa!" — Herra Krause ei sanonut sitä ennen uskovansa, kuin sai nähdä tosiasiat, ja minä kerroin väliin uneni Bytzowin tädistä, viittaamalla osoittaakseni Bergfeldteille, että tätiltä oli jäänyt melkoiset varat. Eno Fritz kuitenkin alkoi kiistellä herra Bergfeldtin kanssa ja tarjoutui itse näyttämään muutamia koetteita, saattaakseen epäilijätkin uskomaan.
Me olimme kaikki hyvin maltittomat näkemään, mitä oli tuleva. Ensin pyysi hän nyt Bergfeldtin Augustaa menemään hetkiseksi viereiseen huoneesen ja kysyi meiltä hänen mentyänsä, mitä hänen pitäisi tekemän. Me sovimme, että hänen tuli avata valokuva-alpumi ja osoittaa sormellansa minun mieheni valokuvaa. Eno Fritz kutsui Augustan sisään, sitoi hänen silmänsä ja asettui itse hänen taaksensa sekä pani molemmat kätensä hänen hartioilleen. Augusta seisoi hetkisen ihan levollisena. Sitte hän astui suorastaan pöydän luo, otti alpumin, selaili sitä ja osoitti sormellaan erästä kuvaa. Ei se juuri ollut minun Kaarleni, vaan hänen ystävävainaansa Ringelmeier, mutta hämmästyttävä se asia kuitenkin oli, varsinkin kun Bergfeldtin rouva vakuutti Augustan ihan äskettäin löytäneen määrätyn kuvan. Herra Krause ei huomannut siinä mitään ylenluonnollista; Augusta ei sanonut nyt oikein voivansa hyvin, vaan kiitti Bettiä erinomaiseksi mediumiksi.
"Minun Bettinikö?" kysyin minä ihmeissäni. — "Lapset ovat viime aikoina useinkin leikkineet magnetismia", sanoi Bergfeldtin rouva. — "Vaan enhän minä siitä tiedä mitään." — "On sinulta paljokin tietämättä!" vastasi eno Fritz. "Oletko valmis, Betti?" — Betti ei vastannut, vaan istui siinä kuin aave. — "Eikö sinulla ole vähääkään rohkeutta? Tiedäthän, että sinun pitää!" — Betti nousi ja astui kuin unissakävijä viereiseen huoneesen. Augusta Bergfeldt meni hänen kanssansa. — "No, Vilhelmiina, määrää sinä jokin tehtävä!" — "Ei minulle nyt juuri johdu mitään mieleen", vastasin minä. — "Pitääkö hänen syleillä ja suudella rakkaintansa, kuin hänellä on maan päällä?" kysyi eno Fritz. — "Olkoon menneeksi, en minä omasta puolestani niin tarkkaan lue syleilyjäni", sanoin minä. — Betti tuli sivuhuoneesta. Eno Fritz sitoi huivin hänen silmillensä. Kauan Betti vitkasteli, astui sitte eteenpäin, minä jo avasin sylini, vaan hän kääntyi toisaalle ja astui suorastaan nuoren miehen luo, joka kiihtyneenä häntä katseli ja jonka syliin hän vaipui. Se oli Bergfeldtin Emil, ja hän heti tempasi huivin Bettin silmiltä ja suuteli häntä. — "Tämä on minusta toki vähän liikaa leikkiä!" tiuskasin minä ja hypähdin ylös. "Kaarle, kärsitkö sinä tuota?" — "No, no, ei nyt niin kiivastuta", sanoi eno Fritz minua pidättäen, "nämä nuoret ovat jo ammoin sopineet keskenänsä. He rakastavat toinen toistansa ja sillä se on päätetty."
"Tottapa tässä minullakin lienee jotain sananvuoroa. Ja sinä, Kaarle, sinä et sano mitään!" — "Minä siihen suostun", vastasi mieheni levollisesti. — "Ihan mahdotonta! nytkö, kun juuri saimme periä?" — "Juuri sentähden", sanoi Kaarle. "Etkö sitte ole huomannut, miten lapsemme on viime aikoina kärsinyt, että kuihtui paljaaksi varjoksi?" — "Entä sitte?" — "Velvollisuuden ja rakkauden taistelu se hänet niin onnettomaksi teki. Betti ei rohjennut sanoa sinulle rakastavansa Bergfeldtin Emilia." — "Onko hän sen sitte sinulle tunnustanut?" — "Ei", sanoi eno Fritz, "mutta minä huomasin, miten oli, ja pyysin lankoani heittämään minun huolekseni sinulle ilmoittamisen. Niinkuin näet, tapahtui se nyt magneetillisesti." — "Minulla on muita sulhasia tiedossa tyttärelleni, hän voi päästä ensimäisiin piireihin." — "Ja tulla onnettomaksi", vastasi Kaarle katkerasti. "Vilhelmiina, kun me olimme nuoret, ajattelitko sinä silloin arvoa tai säätyä? Olisitko sinä luopunut minusta, jos ylhäinen mies olisi tullut sinua riistämään minulta?" — Minun täytyi muistella sitä autuasta aikaa, jolloin minä en voinut olla häntä, tätä ainoaa Kaarlea rakastamatta, joka minua puoleensa veti kaikella voimalla. Ah, minähän yhä vielä luulin molempia tyttäriäni lapsiksi, enkä vähääkään ajatellut, että hekin kerran valitsevat sydämmensä äänen mukaan, en ajatellut, että se aika jo oli tullut. "Betti!" sanoin minä. Hän tuli minun luokseni ja kiersi kätensä minun ympärilleni, ollen ihan menehtyä itkusta. "Sinulla ei ollut luottamusta minuun, lapsi, ei yhtään luottamusta äitiisi." — "Mamma", nyyhkytti hän, "minä en tahtonut pahoittaa sinun mieltäsi. Minähän tiesin, että sinä et hyväksyisi minun rakkauttani… vaan en sille mitään voinut, että rakastin!" — "Salaperäinen voima, joka ihmistä hallitsee, jota hänen täytyy totella, vaikk'ei tahtoisikaan, se on rakkaus, Vilhelmiina.", sanoi eno Fritz. — "Johan kreikkalaiset sanoivat Erosta kaikki-voittavaksi", opetti herra Krause.
Minulle palasi rauha jälleen. Minä vein Bettin omaan huoneesensa ja sanoin, ett'en minä suinkaan noin vain anna suostumustani enkä anna itseäni eno Fritzin vehkeiden vähääkään hämmästyttää. Vieraille minä selitin, että tuo kaikki oli eno Fritzin leikintekoa, saadakseen meitä uskomaan elimellistä magnetismia, niin ett'ei tässä tietysti tarkoitettukaan tosi kihlausta. Minun Kaarleni oli siitä hyvin tyytymätön. Bergfeldtin rouva sanoi: "Hyvä rouva Buchholz, voivathan lapset vielä odottaa; on minun Emililläni aikaa." — "On hyvin paljokin", vastasin minä äreästi. — "Jos ette aina niin hirveästi kiivastuisi, niin olisimmehan tästä jo ammoin saattaneet puhella", kiukutteli hän. — "Oletteko siis tekin yksissä vehkeissä?" — "Eilen iltapäivällä me viimeksi neuvottelimme, kun eno Fritz arveli, ett'ei järjellisellä tavalla teidän kanssanne mihinkään päästäisi; minä muuten suosin yksinkertaisuutta ja luonnollisuutta!" — Minä ihan hämmästyin. Siispä eilen, sill'aikaa kun minä paistoin ruiskuleivosta tuolle kyykäärmeelle, oli Betti hänen luonansa tekemässä salaliittoa omaa äitiänsä vastaan. Kaikki tiesivät vehkeen, minä vain en. — Minä purskahdin hillittömään nauruun. "Nyt hän saa suonenvedon", sanoi Bergfeldtin rouva, "ottakaa häntä kiinni peukaloista." — "Ei, niin heikko minä en ole. Mutta tahdonpa nähdä, kuka minut pakottaa taipumaan. Koko asiasta ei tule mitään, ei, vaikka teidän herra Emilinne minun silmäini edessä valtimosuonensa poikki leikkaisi." — "Vilhelmiina, sinä raivoat!" torui minua Kaarleni. — "Minä olen niin levollinen kuin ainakin… vaan en minä itseäni säikyttää anna! Fritz harjoittakoon tyhmyyksiänsä Kuleckessa tai muualla missä hyvänsä, vaan minun talossani minä niitä en salli."