Jopa tuli se ilta. "Emme me huoli olla ensimäiset", sanoin minä "se näyttää niin ahneelta, kun tulee juuri täsmälleen." "Miten tahdot", sanoi Kaarle, "vaan muistahan kuitenkin, että me nyt emme mene suureen seuraan, vaan ystävien luo!" — Mutta minä pysyin ajatuksessani. Me odotimme sentähden niin kauan, että pikku Krause tuli sanomaan kaikkien jo olevan siellä ja makeiskasan alkavan käydä kovin pieneksi eikä mammansa sitä voivan estää. Silloin me läksimme. Päästyämme perille annoin minä mieheni mennä edeltä sisään, sitte astuin minä vaaleanharmaassa silkkipuvussa, joka jätti kaulan vähän paljaaksi, ja uusi metaljonki rinnalla; jäljestä tulivat lapset hyvin sievän näköisinä uusissa puvuissaan. Kaikki nousivat ylös meitä tervehtimään. Krauset olivat hyvin ystävälliset, samoin herra Bergfeldt, mutta hän, Bergfeldtin rouva, teki kumarruksen, joka oli ainakin kahdeksan päivää jäässä ollut. Minut se oli melkein tukeuttaa, varsinkin kun Krausen rouva minut pakotti istumaan sohvaan Bergfeldtin rouvan viereen. Se oli erittäin kiusallista, ja kun kaikki sen huomasivat, ei kukaan puhunut sanaakaan; ihan tuntui siltä, kuin olisi kuolema kulkenut huoneen läpi. Yht'äkkiä lopetti eno Fritz hirmuisen äänettömyyden, kovasti sanoen: "Vielähän tämä ilta voi tulla oikein hauskaksi!" — Kaikki purskahtivat nauramaan; minä ja Bergfeldtin rouva istuimme sohvassamme, neuvottomuudesta ihan punaisina. Nyt oli kuitenkin näytettävä, kumpi meistä sivistyneempi oli, ja minä sentähden vastasin: "Ja kyllä se hauskaksi tuleekin vielä!" ja siihen vastasi Bergfeldtin rouva: "Kerran vuodessahan se vain on uudenvuoden aatto!" Siihen yhtyivät kaikki, tuotiin teetä ja sitte kirsikka-marmelaateja leivoksien kanssa naisille ja olutta miehille, ja ennenkuin minä sain leivoksia ottaneeksi, olin jo puhelemassa Bergfeldtin rouvan kanssa ihan kuin ennenkin. Sill'aikaa kun lapset leikkivät "sormuksen kätkemistä" — eno Fritz oli heillä mukana ja piti kaikki hyvin iloisina — puhelimme me vanhat niitä näitä, kunnes menimme illalliselle. Bergfeldtin rouva kertoi ylioppilaan, herra Weigeltin, hyvin edistyvän ja seuraavana vuonna kyllä asessoriksi ehtivän ja sitte voivan naida Augustan, ja minun täytyi luvata tulla häihin. Olimme jo ihan kuin entisinä aikoina. Herra Krause oli myöskin puhunut hänen kanssansa, josta siis selvästi näkyi, miten paljon hyvää ymmärtäväinen mies voi saada aikaan, jos hän vain ottaa vaarin tilaisuudesta. Melkeinpä tänä hetkenä toivoin, että minun Kaarlessani olisi jotakin tämänlaatuista kuin herra Krausessa, vaikka muuten olen häneen niin erittäin tyytyväinen.
Pöydässäkin oli varsin hupaista. Olihan tuossa kyllä vähän ahdas istua, vaan tultiin siinä sentään hyvässä sovussa toimeen. Ruokaa oli hyvää ja monenlaista. Keskellä pöytää oli malja; herra Krause ja eno Fritz panivat siitä laseihin ja kun se tyhjeni, kaatoi rouva Krause sen jälleen täyteen suuresta ruukusta. Me tulimme nyt nähtävästi iloisemmiksi. Välillä lauloimme ja eno Fritz säesti pianolla.
Kun viimein oli jäätelökin "sisällä", kuten sillä ylioppilaalla, herra Weigeltillä, oli tapana sanoa, nousi herra Krause, katsoi kelloaan ja kilisti lasia, pitääkseen puhetta. Kerrassaan silloin syntyi juhlallinen hiljaisuus, yksin pikku Krausekin lakkasi laulamasta, kun isänsä leikillä nipisti korvasta. Kauniisti se herra Krause nyt todella puhuikin. "Uutta vuotta", niin hän melkein puhui, "tervehditään riemulla, niinkuin se kykenisi täyttämään kaikki toiveet, turhamaisimmatkin, ja vanha vuosi jätetään ihan säälittä ja surkuttelematta, niinkuin joka on enemmän luvannut kuin voinut täyttää. Ja kuitenkin se vanha vuosi on jokaisena 365 päivänä ollut meidän ystävämme, tuottanut meille ilon ja surun hauskaa vaihettelua, niinkuin hyvälle Jumalalle on mieluista ollut. Ilo tuo ihmiselle rohkeutta, suru ja kärsiminen häntä puhdistaa, mutta molemmat ne yhteisesti koettavat saattaa ihmissydämmiä likemmäksi toinen toistansa, ja missä rakkaus elää, siinä joka vuosi kutoo ympärille uuden renkaan, niin ett'ei enää voida erota. Sitä me uudeltakin vuodelta toivomme; tuokoon se muuten mitä hyvänsä, vaan vahvistakoon aina rakkautta!"
Kun herra Krause lopetti puheensa, löi kello viereisessä huoneessa kaksitoista ja me kilistimme laseja. Silloin huusi pikku Krause äkisti: "Kolmetoista se löi!" — Ja totta se olikin. Eno Fritz oli viereisessä huoneessa ollut tapansa mukaan vehkeilemässä ja lyönyt hiilihangolla kelloon. Me nauroimme emmekä siitä sen enempää huolineet, vaikka kolmetoista ei olekaan mikään hyvä luku. Eno Fritzissä on todellakin aika joukko vapaa-aatteisuutta!
Me viivyimme vielä lähes kello kahteen ja läksimme sitte, tunnustaen mielessämme, että olimme viettäneet oikein hauskan ja iloisen illan. Bergfeldtin rouva kutsui meitä syntymäpäivillensä, joka kohta on, ja minä lupasin mennä. Niinpä tuli rauha tehdyksi meidän välillämme.
Kotimatkalla puhuin miehelleni, miten hyvin herra Krause todella teki, kun sai aikaan sovinnon minun ja Bergfeldtin rouvan välillä. — "Miksikä hän sitä ei olisi toimittanut", vastasi Kaarle, "minähän häntä siihen pyysin!" — "Sinäkö, Kaarle?" — "Minusta oli teidän riitanne jo ammoin hyvin ikävä." — "Hyvä, kelpo Kaarle!" Enempää minä en sanonut, mutta tartuin sylin häneen ja annoin hänelle aika suutelon. — "Vilhelmiina!" ihmetteli Kaarle. — "Oletpa sinä kuitenkin paras mies koko maan päällä", sanoin minä, "sinulla on sydän oikeassa paikassa, vaikk'ei aina suu!" — "Kyllä siihen on omat syynsä", nauroi hän, "sinä sen sijaan puhutkin kahden edestä!" — "No, Kaarle…!" — "Mitä siitä! Uusi vuosi oleva on niinkuin vanhakin."
Niin me vietämme uudenvuoden aattoa Landsberginkadulla. Tulevana jouluna on toivottavasti toinen minun tytöistäni kihloissa, ja ehkäpä eno Fritzillekin löytyy sopiva kumppani; jopa se hänellä olisikin aika. Onnea vain uudelle vuodelle!
Magneetillinen koetus.
Uskotteko sitä vai ettekö… minä tarkoitan elimellistä magnetismia?
Niinkuin tiedätte, harrastan minä edistystä ja valistusta, ja sentähden olen aina sanonut: elimellinen magnetismi on paljasta lorua, sillä tiede ei sitä tunnusta, senhän lakkaamatta näkee sanomalehdistä. Vaan äskettäin minä näin unta, Bytzowin täti oli ihan elävänä edessäni, ja neljän viikon kuluttua hän makasi paareilla. Miten se on selitettävä?