"Ah, mamma", sanoi lapsi itkien, "kun siellä tohtorissa panimme töitämme kokoon, niin minä epähuomiosta pistin sinun laukkuusi sen työni, jota teen sinulle jouluksi, ja ett'et sitä huomaisi, aioin sen nyt käydä salaa pois ottamassa. Voi korvaani!" — Minä otin kynttilän ja katselin. Otsassa oli suuri kuhmu ja korva vuosi verta, niin olin hädässäni puristanut omaa lastani; muuten hänellä toki ei ollut mitään hätää. — "Se siitä tuulee teidän taikuudestanne", sanoi mieheni. — "Kaarle", toruin minä, "miksi sinä yhä täällä seisot, vaikka on 12 astetta kylmää? Minä annan lapselle haavarasvaa ja huomenna kutsumme tohtori Wrenzchenin!"
Vähitellen pääsimme levolle. Kun tohtori Wrenzchen seuraavana päivänä tutki Bettin korvaa, ei hän sanonut sen mitään merkitsevän, se oli vain ulkonaista. Ja samalla hän oli niin ystävällinen Bettille, että minä häntä kutsuin sunnuntaina päivälliselle. Kysyttyäni, mitä hän mieluimmin söisi, vastasi hän: "Vasikkapaisti on melkein ainoa himoruokani." — Sitä hänen pitää saamankin. Kukapa tietää, eikö tämä kummitusjuttu vielä pääty sangen hyvästi?!
Uudenvuoden aatto.
Me vietämme näet uudenvuoden aattoa vuorotellen ja järjestyksessä. Ensin vietämme sitä Krausessa, seuraavana vuonna Bergfeldtissä ja sitte meillä. Viimeksi oltiin meillä, sentähden oli nyt Krausen vuoro. Mutta miten oli Bergfeldtien käyvä?
Hän oli minua liian hirveästi loukannut; en voi sanoakaan, miten minua suututti; minä olisin voinut nähdä hänen olevan kuolemassa tuossa jalkaini edessä, ja vaikka hän semmoisessa tilassa olisi pyytänyt vesipisaraa, niin minä olisin antanut hänelle vihtrilliöljyä! — Vaan ei, ne tunteet kuohuivat mielessäni vain ensi hetkenä ja ehkä vaikuttivat minun kääntymiseni sappitautiin; nyt, kun olen jo saanut sen kunnollisesti ruumiistani pois ajetuksi, en enää ajattele niin äkäisesti, vaan oikein häpeän, että moiset ajatukset koskaan pääsivät sydämmeeni. Siltä minä en suinkaan tahdo tunnustaa Bergfeldtin rouvaa syyttömäksi. Päinvastoin hänhän se juuri alkoi.
Krausen vuoro siis nyt oli! — Herra Krause tulikin meitä pyytämään, ja Kaarle otti kutsut vastaan ilman mitään. "Kaarle", sanoin minä vähän terävästi, "tiedätkö sinä myöskin, tuleeko se Bergfeldtin rouva sinne vai ei?" — "Tietysti!" vastasi Kaarle lyhyesti, "me olemme joka uudenvuoden aattona olleet yhdessä ja olemme tietysti nytkin!" — Hän lausui nuo sanat niin jyrkästi, ett'en pitkälleen ollut hänessä semmoista huomannut. Hänen puhuessaan minä sentähden katsoin terävästi silmiin, mutta vaikka hän sen katseen tunsi, ei hän kuitenkaan pois päin katsonut, vaan kesti levollisesti minun silmäykseni.
"Vai niin!" huudahdin minä. — Muuta minä en sanonut, mutta siinäpä sitä jo olikin jotain, josta minun Kaarleni kuitenkin peljästyi, niin että näkyi, miten häneltä suu ihan kuivi.
"Hyvä rouva Buchholz", virkkoi nyt herra Krause, "eikö sitte ole mitenkään mahdollinen teidän antaa anteeksi? Näettekös, ulkona maailmassa on kylliksi rauhattomuutta; vihaa ja eripuraisuutta kylvetään kaikkialla. Pitääkö noiden pahain henkien myöskin hävittämän perhe-elämä, rikkoman vanhat ystävyysliitot ja riistämän meiltä ne vähäisetkin ilot, joita ystävällinen yhdessäolo kasvattaa?" — Minä taistelin vähän aikaa itsekseni. "Ei", sanoin minä sitte; "pahain henkien kanssa minä en huoli olla tekemisissä; minulle jo riitti siitä, kun äsken se paha akka näyttäytyi, eikä kenenkään pidä minusta sanoman, ett'en minä olisi ystävällinen. Te puhuitte niin kauniisti, herra Krause, että tekisin väärin, jos en suostuisi! Mutta tietysti pitää Bergfeldtin rouvan minulle lausua ensi sana, muuten jää kaikki entiselleen."
Herra Krause takasi Bergfeldtin rouvan puolesta ja minä lupasin, että me tulemme.
Heti herra Krausen lähdettyä sanoin minä Kaarlelle: "Hän oli kyllä oikeassa, parempihan on elää rauhassa kuin riidassa; mitäpä apua onkaan ikuisesta jurrottamisesta? Mutta lasten uudet leningit pitää saada vielä valmiiksi siihen asti, ja minä otan sen suuri-timanttisen metaljongin, jonka sinä minulle lahjoitit. Niin pitkälle toki eivät Bergfeldtit koskaan pääse!"