"Vai niin", huomautti tohtoritar.
"Se on sivuasia", sanoin minä, vaan päätin itsekseni Fritziä kerran aika lailla kuulustella, sillä Kulecket eivät sovi meille tuttaviksi; he aina näyttävät isoisuutta, mutta vähäpä sen takana on ottamista, koska heillä on ollut paljo tappioita.
Minun siinä ollessani vaiti ja miettiessäni, mitä sanoisin Fritzille, kuului yht'äkkiä tuskallinen ulina. "Ai, ai!" huusin minä, "mikä se on?" — "Se on vain koira", sanoi talon vanhempi tytär. "Me suljimme sen papan huoneesen, ja luultavasti on lamppu palanut loppuun." — "Lamppuko?" kysyin minä. — "Koira ei osaa olla yksin pimeässä", selitti tohtoritar, "se silloin pelkää ja ulisee. Kaikki se on ihan luonnollista, hyvä Vilhelmiina."
Niin se olikin. Lamppu sytytettiin ja koira vaikeni. — "Sanotaanpa", aloin minä taas, "koirien näkevän henkiä. Ehkä tämäkin koira näkee pimeässä jotain ja se sitä pelottaa." — "Mahdollista kyllä, että se näkee akan!" vastasi tohtoritar. — "Minkä akan?" — "Tiedäthän, Vilhelmiina, ett'en minä usko mitään haamuja enkä kummituksia, vaan jotain merkillistä minä sentään näin muutama vuosi sitte ja nyt äsken uudestaan. Välistä näet tulee yöllä minun luokseni akka, vaikka kaikki ovet ovat hyvästi kiinni."
"Akkako? Ja suljettuin ovien läpikö?" kysyin minä ja aloin jo hyvin peljätä.
"Minä herään keskellä yötä, kun akka tulee", kertoi tohtoritar. "Minä tunnen itsessäni sen tulon ja minun täytyy nousta ylös, tahdonko tahi en. Silloin näen selvästi, miten akka pistää päätään puoli avoimesta ovesta ja katsoo huoneesen." — "Teidän makuuhuoneesenneko?" huudahdin minä kauhistuen. — "Ei, vaan tänne asuinhuoneesen!" — "Ja nousetko sinä ylös?" — "Tietysti, pitäähän ovi panna kiinni." — "Ja menetkö sinä asuinhuoneesen?" — "Tottahan. Vaan kun käyn ovea vetämään kiinni, pitää akka päätään välissä, niin ett'en millään ponnistuksella saa kiinni", — "Ja ihanko kummitus on sinun edessäsi!" — "Ihan edessä." — "Etkö sinä huuda?" — "Miksikä huutaisin; en minä pelkää." — "Ja minkä näköinen se akka on?" — "Laiha ja ruma, syvät silmäkuopat ja niissä silmäin sijasta mustaa hometta, suu irvellään ja pitkät, leveät hampaat. Päässä on sillä harmaa huivi ja tukka on samoin tuhkanharmaa. Kätensä se pitää piilossa ja jalassa on sillä aivan vanhanaikaiset kengät." — "Ja semmoinen kummitus pistää päätänsä tästä ovesta! Mutta milloin se sitte pois menee?" — "Kun ensin turhaan koetan vetää ovea kiinni, otan kynttilän ja pidän sitä ihan akan kasvoin edessä, silloin tuli häilyy kuin tuulessa, akka katoaa, ovi on hyvästi kiinni ja minä menen takaisin vuoteelle!"
"Ja oletko sen kummituksen jo monestikin nähnyt?" — "Hyvin usein. Mieheni kuitenkin arvelee koko näkyä joksikin painajaiseksi, ja samoin minäkin ajattelen." — "Se ei mitään selitä, sillä sinä olet kuitenkin hereillä, sinulla on palava kynttilä kädessä eikä ovi mene kiinni. Se on kummitus. On siis selittämättömiä asioita!" — "Olkoon vain", pilkkaili tohtoritar. "Kun se akka vielä tulee, sanon minä hänelle: mene ystäväni Vilhelmiina Buchholzin luo, hän tahtoisi mielellään nähdä sinut." — "Älä Herran tähden", kielsin minä kauhistuen, "minä voisin siitä kerrassaan kuolla."
Minusta alkoi tuntua hyvin kammottavalta, sillä kun semmoinen aave hätyytteli tohtorinnaakin, joka ei uskonut mitään kummituksia, niin tottahan siinä silloin jotakin oli. Se oli minusta hyvin arveluttavaa. — Minä kehoitin tyttöjäni lähtemään kotiin, sillä jopa oli tullut myöhä ja sitä paitsi minä pelkäsin, että akka saattaisi minä hetkenä hyvänsä, avata oven ja kurkistaa sisään. Kun jo olimme kadulla, huusi tohtoritar vielä jäljestä: "Vilhelmiina, minä lähetän sen akan sinun luoksesi!" Se meitä niin pelotti, että kotimatkalla emme jalkojamme säästäneet.
Heti kotiin päästyämme lähetin minä lapset levolle ja neuvoin heitä olemaan pelkäämättä, vaikka itse olin levottomampi, kuin heille tahdoin näyttää. Kaarle-ukkoseni nukkui makeasti, vaan minä herätin hänet, kertoakseni hänelle kummitusjutun ja kysyäkseni, mitä hän siitä arveli. — "Minä nukuin niin hyvästi, Vilhelmiina", sanoi hän nuhdellen. — "Ja minua pelottaa. Sinun pitää valvoa, Kaarle, sen sinä minulle vannoit Jumalan ja ihmisten edessä alttarin luona." — Siitä ei Kaarle sanonut papin mitään puhuneen, eikä häntä ollut nukkumasta kielletty. — "Oi, Kaarle, eikö hän sanonut, että miehen pitää olla vaimolla tukena ja turvana hädässä ja vaarassa?" — "Jos ken on hädässä, niin totta siinä juuri minä lienen; vaan en minä näe tässä mitään vaaraa." — "Minua pelottaa. Siinä on kylliksi. Jos se akka nyt tulee!" — "Anna minun nukkua, Vilhelmiina!" — "En ainakaan ennen, kuin minäkin pääsen vuoteelle. Etkö osaa mitään virrenvärssyä ulkoa, Kaarle? Lue sitä sen aikaa, kun minä päästän tukkani auki." — "Sinä olet hullu, Vilhelmiina." — "En, Kaarle, mutta hirveän peloissani minä olen. Kunhan vain pääsen vuoteelle, niin tulkoon vaikka monta akkaa, minä pistän pääni peitteen alle. Ole hyvä, Kaarle, lue vaikka yksi värssy! Tohtoritar uhkasi lähettää sen akan tänne ja nyt on kello jo kohta 12. Vaikka yksi värssy, hyvä Kaarle; aaveet eivät kärsi Raamattua eikä virsikirjaa." — Kun Kaarle minun niin kuuli pyytävän, alkoi hän lukea, mutta hän osasi ainoastaan yhden värssyn: "Kiitoksen, Herra, sinull' täll' huomenhetkellä" j.n.e. Sitä hän luki aina uudestaan alusta. Paljoahan tuossa ei ollut, mutta hyväpä vähäkin.
Minä istuin sill'aikaa ihan menehtyneenä peilipöytäni edessä tukkaani päästellen. Siinä peiliin katsoessani näen kauhukseni oven hiljaa minun takanani aukeavan. Minä en jaksanut liikahtaa enkä päästää pienintäkään ääntä suustani. Peiliin minun vain täytyi tahtomattanikin katsoa. — Silloin rapisee jokin kuin pyrkien tulemaan ovesta sisään, pää tulee näkyviin, ihan hitaasti esiin työntäytyen… akka on siinä, se kummitusakka! — Sekunnin kuluttua se jo olisi ollut kokonaan huoneessa. — Kiljahtaen juoksin minä ovelle sulkemaan, mutta se ei tullut kiinni! Minä tempasin vielä kerran kiivaasti. Silloin kummitus parkasi kovasti: "A-ai, mamma, sinä puristat minut kuoliaaksi!" — Kaarle oli minun kiljahdukseni tähden tuskistaan huolimatta kömpinyt ylös. "Hyvänen aika, mikä nyt on hätänä?" — "En tiedä", sain minä töintuskin vastatuksi, "äsken oli akka tuossa, ja nyt on se Betti." — Hän makasi maassa ja piteli voivotellen päätänsä. Minä olin puoli pyörryksissä ja koko ruumiini vapisi. "Kyllä tästä kuolema tulee", sanoin minä, "mitenkä sinä, Betti, voit minua niin säikyttää?"