Kiihko oli suuri. Jo neljää viikkoa ennen ei enää ollut muusta puhettakaan kuin laulunnäytteistä, niin että minun täytyi kieltää siitä hiiskahtamasta mieheni läsnäollessa, sillä hän pahastui, kun kuuli vain harjoitus-, näytäntöpuku- tai muita semmoisia sanoja mainittavankaan. Minusta asia kuitenkin oli hyvin tärkeä. Ensinnä tietysti oli suurin huoli puvusta. Missään naamushuvi-rääsyissä minä en tahtonut antaa Emmin esiytyä; sentähden täytyi ompelijattaren tulla meille ja ommella hänelle uusmuotinen, valkoinen silkkileninki, johon pantiin pitkä lieve sekä koristukset kullasta ja punaisesta atlassista, koska kappaleen kotipaikka on Espanja. Ei saanut myöskään puuttua kauniit, korkeakantaiset, valkoiset silkkikengät. Gryn-Reiffersteinin mielestä se puku tosin oli vähän komeanlainen paimentytölle, vaan minä jyrkästi sanoin, ett'ei minun tyttäreni saa esiytyä kuin mikä lutus eikä hän ilman tätä pukua esiydy ollenkaan. Silloin hän viimein taipui. Kun jaksaa, niin tottahan silloin näyttääkin, että on sitä jotain.
Parempipa kuitenkin olisi ollut jättää se puku teettämättä. Vieläkin minua suututtaa, kun se johtuu mieleen. Niinpä lähestyi tuo laulupäivä, kuten kaikki suuret tapaukset, ja viimein se jo oli käsissä. Meitä puolestamme oli melkoinen joukko, sillä me otimme kaikki Bergfeldtit, Krauset, Weigeltit ja vielä muutamia heidänkin tuttaviansa mukaan. Tohtori Wrenzchen, jolle minä lähetin kutsumuskortin, pyysi anteeksi, ett'ei voinut tulla, hänellä kun ei ollut aikaa. Vaan hänellä sitä ei ole koskaan aikaa, milloin hän ei tahdo tulla; perästäpäin minä näet sain kuulla hänen samana iltana olleen Patzenhoferissa "skaattia" ["skaatti" on Saksassa hyvin yleinen korttipeli, jota pelataan erityisellä korttilajilla] pelaamassa ystäviensä kanssa, vaikka hänen jo kyllä olisi aika katsella itselleen pikku rouvaa. No, enpä minä tunge hänelle tyttöäni. Mutta semmoiset ne lääkärit ovat.
Minä menin ajoissa pukuhuoneesen Emmiä pukemaan. Heimreichin rouva oli myöskin siellä tyttärensä luona, jonka piti laulaa "Annan" osa "Salametsästäjästä." Hyvänen aika, mimmoiselta se raukka näytti. Meidän kesken puhuen ei puku ollut oikein puhdaskaan ja kenties mistä äitinsä sen oli lainannut. Luultavasti joltakin huokealta naamuspukujen vouraajalta Kaivokadulta tai jostain muusta semmoisesta paikasta. Se oli oikea kummitus, joka ei lainkaan hänelle käynyt. Minä en ollut huomaavinani koko rouvan läsnäoloa.
Nähtyään minun tyttäreni puvun rupesi hän heti viisastelemaan. "Teidän Emminne kai aikoo mennä kuninkaan hoviin", kysyi hän pisteliäästi. — "Oh, ei!" vastasin minä tylysti, koska muitakin oli pukuhuoneessa ja minä tahdoin näyttää heille, ett'en minä välitä Heimreichin rouvan vertaisista, vaikka heitä kymmenen tulisi. "Tiedättehän, hyvä ystävä, että minä aina pidän siivoutta." — "Oliko se minulle, se?" tuiskasi hän ja asettui tyttärensä eteen, että hän peittyi minun tarkastelevilta silmäyksiltäni. — "En minä ole mitään nimeä sanonut", vastasin minä. — "Sepä vasta, hyvät ystävät", sanoi hän häijysti, "jos Buchholzin rouvan mielestä me kaikki emme ole kyllin hyvät hänelle, niin onhan se hyvin hienosti ajateltu. Me emme tahdo näyttää muulta, kuin olemme; kerskailu ja koreileminen, kun ei mitään ole sen takana, se ei ole meidän asiamme." — "Minunkin mielestäni neiti Buchholz koreilee enemmän, kuin meillä ennen aina on ollut tapana", sanoi väliin vanhanpuolinen tyttö, seisoen juuri peilin edessä itseään maalaamassa. — "Niin!" autteli häntä tuo Heimreichin rouva, "kellä ei ole mitään muuta näyttämistä, sen tietysti täytyy pukeutua taideratsastajaksi!" — Se oli minusta jo liiaksi, mutta minä hillitsin mieleni ja sanoin tyttärelleni niin kovasti, että muutkin kuulivat: "Älä ollenkaan huoli, mitä nuo puhuvat, jotka suuttuvat nukketeaatterista, vaan eivät kuitenkaan voi itse pysyä teaatterista erillään. Paljasta kateuttahan se on." — Nyt ne oikein vasta yltyivät. Jokaisella oli jotakin sanomista. Emmi rupesi itkemään. Olipa se aika meteli!
Rouva Gryn-Reifferstein oli kuullut melun ja kiiruhti nyt näyttämöltä pukuhuoneesen. Ainoastaan töintuskin hän sai äänensä kuulluksi. "Hyvät ystävät", huusi hän, "taistellaan tämä riita sitte laulun jälkeen; nyt meidän pitää heti alkaa, ihmiset jo ikävystyvät. Saanko pyytää niitä, jotka eivät tule laulamaan, pyrkimään saliin paikoillensa?" — Se kyllä oli kauniisti sanottu ja hyvin, vaan minun Emmini ei tahtonut laulaa ollenkaan. Hän yhä vielä itki. "No mutta, hyvä lapsi", sanoin minä kauhistuen, "ovathan Bergfeldtit ja Krauset ja kaikki muut tulleet vain sinua kuulemaan, muut parkukoot niin paljon, kuin mielensä tekee. Muistahan toki kallista uutta pukuasi." — "En minä siitä välitä", nyyhkytti hän, "jos minua tuolla tavalla kohdellaan, en minä jalkaani astu näyttämölle." — Rouva Gryn-Reifferstein joutui epätoivoon. "Emme me sitä numeroa voi mitenkään pois jättää, teidän pitää laulaa." — "Ei, minä en laula!" vastasi Emmi. — "Mutta hyvä neiti", ähki rouva Gryn. Sitte kuiskasi hän Emmille korvaan: "mitäs herra Meijer siitä arvelisi?" — Emmi mietti vähän aikaa ja sanoi sitte: "Kyllä minä sittenkin mieluimmin laulan."
Ennenkuin minä ehdin saada selkoa, mikä mies se "herra Meijer" oli, oli jo rouva Gryn meidät monilla kohteliaisuuksilla ajanut ulos ovesta, ja me sijoituimme kuulijain joukkoon.
Minun mieleni ei suinkaan ollut keveä, kun minä paikalleni pääsin. Suuttumus oli minua hyvin kiihdyttänyt, enemmän kuin tahdoin itsekseni tunnustaakaan. Ja sitte vielä tuo "herra Meijer." Se ei ruvennut ollenkaan mielestä erkanemaan.
Rouva Gryn-Reifferstein istahti nyt pianon eteen, joka oli paperiverhon takana näyttämön sivulla muka orkesterin sijassa, ja nyt se alkoi. Heimreichin Elisabet ja se vanhanpuolinen tyttö, joka oli viisastellut minulle, rääkkäsivät "duettia ja ariaa" Salametsästäjästä. Se oli oikein kiusallista. Elisabet ei tiennyt lainkaan, mihin saisi kätensä pois tieltä, ja lauloi niin väärin, että olisi saanut koirat ulvomaan, jos yhtään semmoista olisi ollut kuulemassa, ja repäsi suunsa niin leveäksi, että se varmaankin olisi nurin kääntynyt niskaan, ell'eivät korvat olisi olleet tiellä. Kuitenkin sai hän mieltymyksen osoituksia, sillä Heimreichin puolue paukutti käsiään, kuin olisivat ne pesukartut olleet. Minä en liikahtunut, vaan otin vielä kiinni Bergfeldtin rouvankin kädet, kun hän yritti paukuttamaan. Sen näki Heimreichin rouva ja katsahti minua semmoisella tavalla, joka ei suinkaan ennustanut hyvää.
Jopa tuli minun Emmini. Ihan oikein oli ohjelmassakin: "Gabriella… Neiti E.B. — Metsästäjä… Herra Meijer!" — Esirippu nousi ylös. Herra Meijer metsästäjän puvussa astui esiin ja lauloi. Hirmuisen pitkä mies, niin että pää ylettyi melkein kattoon asti; silmät paljaasta pelosta vilkkuivat oikealle ja vasemmalle, niinkuin olisi hänellä ollut paha omatunto. Nyt aukesi majan ovi — minun Emmini tuli näkyviin. Selvä "ah!" kuului yleisön riveistä. Minulta ikäänkuin kivi vierähti rinnan päältä, sillä minä huomasin, että hän miellytti.
Emmi alkoi laulaa. Vaan kun hän yritti menemään metsästäjän luo, hän ei päässyt mihinkään, sillä hänen liepeensä oli tarttunut johonkin seinän taa. Lapsi hämmentyi ja vaikeni. Metsästäjä huomasi onnettomuuden ja päästi kohteliaasti hameen liepeen irti. Kuulijat nauroivat ja Heimreichin rouva kovimmasti. Emmi alkoi alusta; se oli hyvin tukalaa. Kaarleni kuiskasi minulle: "Tämä on ensimäinen ja viimeinen kerta, kun Emmi on ilveilemässä." Kun esirippu laskeutui, ei ainoakaan kuulijoista liikuttanut kättänsä. Bergfeldtin rouva yksin, jota jo edeltäpäin olin neuvonut, paukutti koko voimalla. Kaikki kääntyivät meihin katsomaan. Minä olisin tahtonut olla maan peitossa. Heimreichin rouva nauroi kovasti ja pilkallisesti.