Enpä juuri voi sanoa, että minun mielialaani olisi tällä hetkellä käynyt kehua lempeäksi, mutta olinpa kuitenkin vähän iloinen, kun kerrankin tiesin, minkätähden Betti oli viime aikoina huolehtinut, ja toiseksi senkin tähden, että nyt meidän ja Bergfeldtien väli oli ihan rikkautunut. — Me viivyimme vielä parsaamme odotellen; sittemmin tuli myöskin luoksemme herra Kleines ja suuresti ilostutti kertomuksillaan lapsia, mutta aikaisemmin me kuitenkin läksimme, kuin aikomuksemme alussa oli. Jos parsaa syö harmistuneella mielellä, painaa se vatsassa raskaana kuin lyijy, vaikka muuten kuinka herkullista olisi.
Kotiin päästyämme löysi Kaarle pitkän, nelisivuisen kirjeen, jossa herra Bergfeldt kolmella sivulla lateli vain kaikenlaisia verukkeita ja lopulla vasta oli sivumennen muistutus, että heidän poikansa täytyi etsiä rikkaampaa morsianta, joka nyt onkin tarjona. Kihlaushan Bettin kanssa muka olikin vain ajattelematon nuoruuden hullutus. Arvattavastihan meidänkin Bettimme oli löytävä sopivamman sulhasen kuin heidän Emilinsä. — "Tuon on se rouva hänelle sanellut!" tiuskasin minä.
Miten kauan minä suutuksissani olin, en tarkoin tiedä, mutta Bergfeldtien onneksi ei ketään koko siitä joukkokunnasta tullut näkyviini, sillä jotakin onnettomuuden tapaista oli yksin ilmassakin. Betti oli levollisin meistä kaikista. Hän kertoi vähitellen huomanneensa muutosta Emilin käytöksessä ja samalla sen rouvan yhä laverrelleen lakimiesten huonoista toimeentulon-toiveista ja rikkaista naimisista, niin että hän jo ammoin oli tuntenut, että koko liitto oli hajalla. Ja nyt kun hän sai varman tiedon, oli hän levollisempi ja tyytyväisempi kuin koskaan ennen. — Se hyvin rauhoitti ja asetti minunkin mieltäni.
Jäätyämme kahden kesken Kaarlen kanssa puhelimme asiasta vakavammin. Hänkin arveli purkamista varsin hyväksi.
"Jos olisi minun mieleni mukaan käynyt, eivät Betti ja Emil olisi koskaan joutuneet kihloihin", sanoin minä, "sen saivat aikaan eno Fritz ja sinun hellä sydämmesi." — "Ja tuo tohtori", lisäsin minä, "pysyköön minusta nähden myöskin, missä mielensä tekee. Semmoista epäkohteliaisuutta ei ole minulle vielä koskaan osoitettu. Ei tule tervehtimään, eikä edes sairaan lapsenkaan luo."
"Eihän hän voinut tulla, Vilhelmiina, ei, vaikka kuinka olisi tahtonut."
"Jos vain olisi tahtonut." — "Hän ei todellakaan voinut." — "Miksikä ei?" — "Häneltä olivat housut revenneet keilanheitossa. Muuten hän lähetti sinulle ja tyttärille sydämmellisimmät terveisensä."
Minua ilahutti, että tohtorilla oli ollut pätevä syy pysyä poissa, mutta miksikä hän pitää semmoista räätäliä, joka tekee liian ahdasta työtä? Se kohta on saatava korjatuksi. — Seuraavana päivänä hän kuitenkin tuli meille sovitteluille, jonka käynnin minä asianmukaisesti otin vastaan. Samalla minä ilmoitin hänelle hermostoni olevan epäkunnossa. Hän neuvoi minua kävelemään, koska ei vielä pitänyt minua läheskään niin sairaana, että olisin ansainnut lääkelipun.
Kävelemiseen minä ryhdyin, mutta keino ei liene ollut hyvin valittu, sillä minua alkoi vaivata levottomuus, joka ei mistään ottanut huoliakseen. Sekä valvoessa että nukkuessa vilisi näet lapsia silmieni edessä, niin paljo pikku lapsia, ett'ei maksanut vaivaa ruvetakaan niitä lukemaan. Siihen määräsi tohtori Marienbadin vettä, joka häntä erinomaisesti aina auttoi. "Tohtori", kysyin minä, "näettekö tekin sitte yöt päivät silmissänne pikku lapsia?" — "En", sanoi hän — "No sitte jättäkää minut rauhaan Marienbadin vesistänne!" — Niinpä hän uudestaan neuvoi minua ahkerasti kävelemään ja läksi seuraavan sairaansa luo.
Hänen pois mentyään kysyin itsekseni: Mitä se tuo lääkitseminen oikeastaan on? — Paljo siinä ei ainakaan ole, sillä jos ei itse sano lääkäreille kaikkea valmiiksi, niin eivät he myöskään tiedä mitään. Olisihan tohtori Wrenzchenin toki pitänyt aavistaa, että nuo kävelyt ne juuri olivat minulle tuottaneet kärsimykseni.