"Katsokaas, tytöt, miten kauniit niityt ovat", sanoin minä ja aioin poimia muutamia halpa-arvoisia kukkia, niinkuin tavallisesti tehdään tämmöisillä huvimatkoilla maalla, vaan kohtapa älysin, että luonto näin lähellä kaupunkia ei säily väärentämättä, kun näet ihmiset kaikkialla jättävät merkkejä vierailustaan: joku voileivän käärepaperi tai munankuori riistää koko taululta viattoman vivahduksen. Onpa liian paljo huonosti kasvatettuja ihmisiä, varsinkin ulkona luonnon helmassa.
Me pyrimme nyt Halenjärven ravintolan seuduille. Siellähän onkin niin kaunista kesällä, ja lisäksi me vielä tunsimme sikäläisen isännän, joka jo talvella oli sanonut, että milloin me hänen taloonsa tulemme huvimatkoillamme, hän meille toimittaa parasta parsaheinää. Kuten sittemmin saimme kuulla, oli hän luvannut samaa monelle muullekin tutullensa, mutta paksua parsaahan on kylliksi maailmassa, ja se on suuri onni sekä ravintolan-isännille että vieraille.
Paljopa oli väkeä huvitteleimassa, mutta me löysimme sievän pikku pöydän, josta oli kaunis katsella järvelle, jonka pinnalla veneitä vilisi. Tuon tuostakin kiiti rautahepo vaunujonoineen etempänä kauniin seudun läpi, ja näyttämön esipuolta, kuten runoilijat sanovat, vilkastuttivat passarit valkoliinoineen ja juhlapukuiset ihmisjoukot.
Me tilasimme heti parsaa edeltäkäsin, joimme virkistykseksemme lasin "ehta"-olutta ja kävelimme sitte puistossa. Oli se todellakin oikein viehättävää, ja meidän valitut pukumme herättivät riittävästi huomiota. Kävimme keilaradallakin ja tapasimme siellä iloksemme hyviä tuttuja, herra Kleinesin, herra Teofiluksen, erään hampurilaisen tohtorin, joka meille esitettiin ja huomattiin hyvin sivistyneeksi mieheksi, sekä vielä muutamia muita. Ja kukapa istui meidän tullessamme muistiinpano-pöydän luona, ell'ei juuri tohtori Wrenzchen! Minä tervehdin häntä sydämmellisesti, mutta hän ei tullut luo, vaan kumarsi vain päätänsä tuskallisesti hymyillen. Kaikki muut olivat kohteliaat ja kättelivät meitä, mutta hän pysyi paikoillaan kuin kiinninaulattuna, ja se minusta ei näyttänyt lainkaan hyvältä. Sitte he pyysivät minun Kaarleanikin keilanheittoon, mutta hän ei suostunut, koskapahan jo oli juuri paraiksi heittäjiä, jolloin tohtori tahtoi mielellään antaa vuoronsa hänelle. "Ah", sanoin minä, "jos te ette kuitenkaan heitä keilaa, niin tulkaa vähän soutelemaan meidän kanssamme; tehän purjehditte mielellänne." Tohtori tuli ihan neuvottomaksi ja koetteli kaikin tavoin kierrellä, ja hänen kumppaninsa, varsinkin eräs herra King, nauroivat pilkallisesti, niin ett'ei minulle viimein jäänyt muuta keinoa kuin tarttua Kaarleeni ja vetää hänet pois, vaikka hänellä näyttikin olevan halua peliin.
"Näethän, ett'ei meitä tuonne huolita", sanoin minä, suutuksissani. "Tohtori ei huoli yksinkertaisimmistakaan säädyllisyyssäännöistä, ei edes nouse seisomaankaan, vaikka on syönyt meillä kunnollista vasikkapaistia; ja olihan herra Kleines nauruun pakahtua, kun minä ivallani pyysin tohtoria kanssamme soutelemaan. Nykyiset nuorukaiset ovat todellakin oikeita moukkia."
Lyhyesti sanoen: minä olin kovin suuttunut. — "Murise vain ajoissa, Miina, muuten tulet perästäpäin kipeäksi", sanoi minun Kaarle-enkeliseni. Ah, missäpä onkaan niin hellätunteista miestä kuin minun Kaarleni? Minä otin juuri sanomassa vielä muutamia muistutuksia, jotka eivät suinkaan olisi sokurilta maistuneet, kun sana äkisti tarttui kurkkuuni kuin liian kuuma peruna. Silloin juuri puiston portille pysähtyivät komeat vaunut, ja niissä istui Bergfeldtin rouva! Hän istui sinisessä silkkipuvussa huolettomasti tyynyihin nojaten kuin kypsä Katriinan-luumu, ja hänen vieressänsä vanhahko, laiha nainen. Etu-istuimella oli herra Bergfeldt ja nuori tyttö, joka pitkästä nenästä päättäen oli kaiketi sen laihan tytär. Emil istui kuskin sivulla ja katseli niin rohkeasti eteensä, kuin olisi juuri saanut suurimman voiton raha-arpajaisista.
"Nuo ajavat vaunuilla ja me kaupungin-rautatien kolmannessa luokassa", sanoin minä, mutta en ehtinyt etemmäksi, sillä Betti oli äkisti vaalennut kalman kalpeaksi — "Betti… hyvä lapsi!" huusin minä. "Mikä sinulle tuli? Kaarle, nouda tohtori! Vedä hänet vaikka niskasta pitäin keilaradalta, näethän, että häntä tässä tarvitaan!" — Kaarle juoksi pois. — "Betti, ihanhan sinä peljästytät minua; mikä sinulle tuli, hyvä lapsi? Annanhan minä kaikki anteeksi." — "Ei siitä enää vaaraa ole", sanoi Betti. "Nyt minä tiedän kylliksi. Ole huoletta, hyvä äiti. Näethän, että minä jo olen ihan iloinen." — "Me lähdemme kotiin", sanoin minä. — "Ei, me jäämme tänne", sanoi hän jyrkästi. "Hänen ei pidä saaman laverrella, että minä olisin hetkistäkään häntä surrut." — "Kenenkä?" — "Hänen, jota minä nyt vihaan… Emilin!"
Kaarle palasi, mutta ilman tohtoria. "Hän tulee, kun ilta vähän hämärtyy", sanoi hän. — "Ei hänen huoli itseään vaivata meidän tähtemme", vastasin minä äreästi. "Eikä häntä enää tarvitakaan. Ja suoraan puhuakseni: Betti on purkanut kihlauksensa Emilin kanssa, eikähän se meille ole suinkaan muuta kuin mieluista; ei se leivätön perhe ole minua koskaan miellyttänyt. Meidän Bettimmekö tuollaiselle tyhjäkouraiselle tulevaisuussihteerille! Se vielä puuttuisi! Huomenna sinä kirjoitat herra Bergfeldtille, että kihlaus on purettu, taikka paremmin kirjoitan minä itse rouvalle, niin että hänen korvansa kyllä surisevat kuin sananlennätin-lanka."
"Ja mitä sinä siitä sanot, Betti?" kysyi Kaarle ottaen häntä kiinni kädestä ja vetäen puoleensa. — "Tulkoon Emil onnelliseksi sen nuoren naisen kanssa, jota hän on nyt ruvennut hyväilemään, ja se nainen… hänen kanssansa!" vastasi Betti.
"Toisenko tähden siis!" sanoin minä kiivaasti. "Tuonko laihan roikaleen tähden, joka istui vaunuissa? Semmoisen mamselin, semmoisen hongankolistajan tähden! Maltahan vain!"