"Eihän toki sulhasen sovi semmoisena päivänä jättää morsiatansa yksin", virkoin minä. — "En minä ole Emiliä puhutellut!" vastasi Betti. — "Mene sitte huomeisaamuna varhain kysymään häneltä." — "Ehkä!" vastasi hän. — "Mitä tämä merkitsee? Oletteko suuttuneet toisiinne?" — "Emme", vastasi Betti ihan hiljaa. — "No, mitä se sitte on? Sano jo kerrassaan, lapsi!" — "Ei mitään", kuiskasi hän ja purskahti itkemään ja oli ihan pyörtyä siihen paikkaan.
Minä tein kaikki, mitä semmoisissa tapauksissa on tehtävä, toin hajuvettä, aukasin liivit, jotka olivat hänelle vähän ahtaanlaiset, hän kun oli lihonut melkoisesti, ja puuhasin kaikin tavoin, kunnes hän viimein selvisi. — "Mitä sinulle nyt oikeastaan on tapahtunut?" kysyin minä. "Tottahan äitillesi voit kaikki ilmaista?" — "Ei, ei; en minä voi!" vaikeroi hän. "Älkää kyselkö, se on liian kauheaa!"
Mielessäni alkoi pyöriä kaikenlaisia hirveitä aavistuksia, vaan minä hymyilin, vaikka sydämmeni oli pakahtua.
"Parasta on, että kohta pidetään häät", sanoin minä; "eikö niin, ensi syksynä pidetään kunnon häät?"
En elämässäni unhota Bettin katsetta, jonka silloin näin. Hänellähän on oikeat gasellinsilmät, mutta niillä hän nyt katsahti minuun, kuin olisi ollut kuolettavasti haavoitettu; niin tuskalliselta ja toivottomalta hän näytti. Minusta oli se kuin puukon pistos kohti sydämmeen. — "Ei koskaan häitä!" sanoi hän, "ei koskaan!" — "Hä?" toruin minä. "Hänen pitää ottaman sinut niin totta, kuin minä olen Vilhelmiina." — "Mutta minä en ota häntä", vastasi Betti. — "Jopa tämä tulee yhä paremmaksi. Ja miksi et huoli hänestä?" — "Minä vihaan häntä ja inhoan; voi häntä…" Ja Betti oli saada suonenvedonkouristuksia, niin että minun piti saattaa hänet vuoteesen. Mitä oikeastaan oli tapahtunut, en minä saanut selville hänen suustansa, sillä hän on luonnostaan vähän itsepäinen eikä sano, mitä kerran ei tahdo sanoa. Nyt hän oli vaiti, vaikka kuinka olisin kysellyt, niin ett'en minä entisestäni vähääkään viisastunut.
Kaarlelle minä en puhunut huolistani; ajattelin, että kylläpähän sitte ehtii kuulla kaikki, kun minä ensin asiat tarkoilleen tiedän. Sitä innokkaammin puuhasin minä huvimatkaa, varsinkin kun Betti seuraavana aamuna näytti olevan ihan tavallisella mielellään. Suupielet olivat vain vähän riipuksissa ja silmäin alukset hyvin siniset ja mustanpuhuvat.
Me naiset olimme tietysti pukeutuneet yksinkertaisesti, vaan kuitenkin sievästi. Emmi oli oikein viehättävä uudessa kretoni-leningissään, niin ett'ei suinkaan olisi minulle ollut vastenmielistä, jos tohtori Wrenzchen olisi sattumalta hänet nähnyt. Betti oli samanlaisessa puvussa kuin Emmikin, ja minulla oli yllä siniharmaa, punakukkainen leninki, joka nyt on muodissa. Kaarle oli siisti kuten ainakin.
Me olimme sopineet, että ensin syömme päivällisen rauhassa kotona ja sitte vasta iltapäivällä lähdemme huvimatkalle, sillä koko päivän kuljeksiminen uusissa vaatteissa on minusta ilmeistä tuhlausta; niinpä me noin kello kolmen aikaan nousimme Aleksanderintorin laidassa asemalla jotenkin tyhjään rautatien vaunuun ja läksimme ajaa suhistamaan.
"Näetkös, Kaarle", sanoin minä, "ensimäisenä juhlapäivänä on kyllä tilaa; parempaa matkustusta ei halutakaan." — Ennenkuin Kaarle ehti vastata, pysähdyttiin jo "Börssin" asemalle. — "Jotka tahtovat nauttia lepopäivää, lähtevät jo aikaisin liikkeelle;" vastasi Kaarle, "kyllä siellä ulkona jo on puoli Berliiniä."
Minä olin juuri sanoa vastaan päin, kun pysähdyttiin jo toisen kerran Fredrikinkadun asemalle. Sitte ajettiin ulos Berliinistä Eläintarhan ohitse Charlottenburgin asemalle, josta me astuimme viadukti-radan alatse ja tasankoa myöten Halenjärven rannalle.