Niinpä me päätimme siirtyä Tegeliin sekä asunnon ja seudun, jotka meitä hyvin miellyttivät, että myöskin Kaarleni tähden.
Mieheni liike tuo on suojelustullienkin aikana menestynyt hyvin, niin että hän, jos sitä tullia ei olisi, voisi kohta astua kenen rinnalle hyvänsä, ja sentähden hän ei viikon varrella joudakaan olemaan pois töistänsä. Pitäisikö hänen nyt sitte olemaan ihan poissa minun ja lasten seurasta? Eipä toki; hänen pitää näkemän niiden kiitolliset kasvot, joiden hyväksi hän työskentelee, ainakin joka seitsemäs päivä. Ja semmoisiin tarkoituksiin on Tegel sangen sopiva.
Lähellä Tegel-kylää on lisäksi vielä Tegel-hovi puistoineen, ja siinä puistossa on Aleksander von Humboldtin hauta, sen erinomaisen oppineen miehen, joka on keksinyt nuo maapallotkin, joita nyt pidetään mieluisimpina huoneenkoristuksina, vaikk'ei niiden siniväri aina oikein sovellu huonekaluihin. — Kun semmoinen historiallinen pohja on lähellä, niin tuntee kävelyillään neron hengen hallitusta ja on onnellinen tiedosta, että itsekin on sivistyneiden luvussa.
Emmi jäi kaupunkiin isän luo pitämään huolta hänen taloudestaan; minä ja Betti olemme täällä kesää nauttimassa. Täytyi saada Betti temmatuksi pois entisistä oloista, jotka hänelle kaikkialla muistuttivat uskotonta Emiliä. Lapsi parka oli tullut niin hiljaiseksi ja äänettömäksi, että minun kirveli sydäntäni, kun häntä salaa tarkastelin, eikä hänelle tohtinut sanoa mitään, sillä kohta kuului tylyjä vastauksia ja ovien pauketta. Sen kaiken toivoin minä Tegelissä muuttuvan.
Asuntomme on täällä varsin viehättävä. Samat suuret lehmukset ja jalavat, jotka varjostavat pikku kirkon kattoa, pidättävät myöskin auringonsäteitä pääsemästä meidän etuhuoneemme ikkunoihin, ja jos istumme oven edessä ulkona, on edessämme vanha kirkkomaa hautakivineen, risteineen ja kukoistavine pensaineen. Se näkö on tosin vakavanlaatuinen, vaan kellä on taivaassa puhdas tilikirja, häntä se vain virkistää ja virvoittaa. Krausen rouvan en luulisi sitä jaksavan kestää. Mutta jättäkäämme hirmuiset tapaukset tuonnemmaksi.
Takapuolella on kaksi pikku huonetta, joista näkee puutarhaan, sekä kyökki. Talon toinen puoli on ihan samaan tapaan rakennettu, ja siinä asuu isäntäväki, jotka ovat liian alhaisella asteella seurustelemaan meidän kanssamme, koska heillä, vaikka olivat syntyneet ja kasvaneet Tegelissä, ei ollut aavistustakaan Humboldtista eikä hänen merkityksestään.
Yleensä me olimme päättäneet olla liiaksi tutustumatta sen seudun asujamiin, ja siinä teimmekin hyvin, sillä mitäpä ne osaavat muuta kuin ymmärtää ihmisiä väärin. Kostaakseen sanovat ne meitä kummituksiksi. Ja se asia on näin.
Tegelissä on näette hirmuisen paljo itikoita, joita järvi kasvattaa. Kun minä ja Betti ensi kerran läksimme kävelemään rannalle, niin kylläpä olimme kauniin näköiset sieltä palatessamme. Minulle olivat nuo ihmiskunnan vitsaukset etenkin kaulaan pakkautuneet, niin että se näytti kokonaan ihan kuin rumalta paisumalta, ja vaikka minun ei käykään kieltäminen, että kaulani on vähän lihavahko, niin aina se kuitenkin on Kaarlestani ollut varsin kaunis, eikä minun tarvitse antaa itseltäni turmella sitä koristusta. Seuraavan kerran kävelemään lähtiessämme hieroimme siis itseämme laakeriöljyllä, jota sanotaan hyväksi suojeluskeinoksi itikoita vastaan, mutta se pahus haisee niin ilkeältä, että siten koko palsamisen luonnon nautinta turmeltuu. Sentähden minä kirjoitin Emmille, pyytäen häntä tuomaan meidän molempain musliiniset tanssiaisharsomme, ja niistä me teimme itsellemme egyptiläiset hunnut, jotka suojelevat yläpuolen ruumista ja kädet. Istuessamme metsän reunassa ja ahmiessamme luonnon suloutta koristelemme hunnut metsänkukkasilla ja päivänvarjot suurilla lehdillä. Sitä runollista toimiskelua pitävät tegeliläiset sulana hulluutena, ja valkoisten harsojemme tähden sanovat he meitä kummituksiksi. Heidän kiusaksensa astuskelemme me niissä puvuissamme, päivänvarjot lehdillä koristettuna, läpi kylän, näyttääksemme, että me olemme paljon ylempänä moisia naurettavia etuluuloja.
Niinpä minä ja Betti olimme ihan yksiksemme. Ja oikein se olisikin ollut hauskaa, jos vain Betti olisi jättänyt umpimielisyytensä vähän vähemmäksi. Vaan nyt oli hetkiä, joina hän ei puhunut sanaakaan eikä vastannut mihinkään kysymykseen muuta kuin: "Mamma, tiedäthän sinä kaikki paremmin; mitä sinulle on apua minun viisaudestani?" jos minä milloin häntä yritin kiusaamaan.
Äskettäin hän toi pienen valkoisen kaniinin, jonka oli ostanut muutamalla pennillä kylän pojilta, jotka sitä olivat rääkänneet ja kiusanneet. "No, mitä sinä tuolla hirveällä elukalla teet?" kysyin niinä. — "Minä tahdon jonkun olennon, jota voin rakastaa", vastasi hän. — "Etkö sinä sitte minua rakasta, Betti?" — "Tietysti, en minä sitä niin tarkoittanut, vaan kaniini tuottaa vähän hauskuutta. Se on niin sievä, ja miten kirkkaat, punaiset silmät sillä on!" — Vaan mihinkä se elukka nyt oli pantava? Piirongin alalaatikko oli tyhjä, ja siihen me sen siis päästimme; minun oli tyytyminen siihen, koska Betti todellakin iloitsi pikku elukasta. Kävellessä oli se meillä aina mukana. Mutta laatikko ja koko huone haisivat tallilta, vaikka me kuinka olisimme tuulettaneet.