Elämämme järjestyi hyvin pian säännölliseksi. Aamusilla me ensin uimme järvessä ja Betti kohta oppi aika mestariksi. Uimasta palattua syötiin aamiaista, ja Betti hoiteli sill'aikaa kaniinia, kun minä siistin huonetta. Sitte tuli matami tekemään karkeammat työt; minä keitin päivällisemme. Sen jälkeen nukahdimme pari silmän täyttä ja varustauduimme sitte kävelylle.

Luonnollisesti olimme varustaneet mukaan myöskin lukemista; eno Fritzin täytyi maalle lähtiessämme hankkia meille Humboldtin "Kosmos." Tuodessaan sen sanoi hän: "Kyllä se sinulle on liian korkea, Vilhelmiina." Mutta saipa hän kuulla vastauksenkin. "Paha kyllä", sanoin minä, "olen useinkin huomannut sinun pitävän naisten kykyä ja luonnonlahjoja liian vähäisinä, sentähden että itse olet vapaa-aattelija; mutta se ei vielä läheskään todista, ett'en minä ymmärrä, mitä sinä et jaksa käsittää."

Siihen hän vain pilkallisesti hymyili ja sanoi: "Onnea, onnea Kosmoksen lukemiseen. Lähetähän se vain kohta takaisin, ett'ei se jää liian kauaksi pois lainakirjastosta."

Niinpä minun oli velvollisuus lukea se Kosmos. Me otimme kirjan ja kaniinin, jonka olimme ristineet Mukiksi, kanssamme metsään, ja Betti luki kovaan Mexikon vuorista ja mitä kivilajia mikin niistä on. Ensi kerralla minä valitettavasti nukuin, kun oli niin kuuma ilma; toisella kerralla oli meillä ollut päivälliseksi papuja, niin että me molemmat väsyimme. Kolmannella kerralla luki Betti hyvin huonosti, kun näet Mukki lakkaamatta hyppeli pois ja hänen sitä piti yhä kiinni tavoitella. Vaan kuitenkin me Kosmoksen luemme talvella rauhassa, sillä olisipa perin naurettavaa, jos ei ymmärtäisi painettua kirjaa. Se on vain eno Fritzin oletusta.

Oli sitte pitkänlainen sadeaika, niin että elämä tuntui jotenkin ikävältä, varsinkin kun Betti enimmäkseen oli nurjamielinen. Ilman Mukkia olisimme tuskin jaksaneet sitä kestää. Betti ompeli sille sinisen nutun, ja siinä puvussa hypiskellen se meitä nauratti ja huvitti koko lailla.

Lauantai-iltoina tulivat myöskin Kaarle ja Emmi maalle, ja ne ajat olivat oikeita juhlapäiviä. He toivat aina jotakin makeaa syötävää kanssansa, ja jos päivä paistoi, läksimme metsikköön nauttimaan kaupungista tuotuja herkkuja. Vaan miten lyhyeltä semmoiset sunnuntaipäivät tuntuvat, on syrjäisen ihan mahdoton käsittää. Kun Kaarle iltasilla astui hevosrautatien vaunuun, tuntui minusta, kuin hän olisi juuri äsken tullut, ja kun minä ja Betti sitte istuimme oven edessä ja meidän edessämme tuossa oli kirkkomaa, tuntui minusta välistä, kuin olisi kerran välttämättömästi tuleva aika, jolloin Kaarle pitäisi minua sylissänsä ja minä lujasti, hyvin lujasti makaisin hänen sydäntänsä vasten, ijäisesti eroamatta. Rakas, hyvä kunnon Kaarle!

Mutta eipä meidän pitänyt jäämän ilman seuraa; Krauset näet tulivat myöskin Tegeliin. Minä tosin olin vähän riitautunut Krausen rouvan kanssa pikku Edvardin tähden noissa Weigeltin ristiäisissä, mutta me tulimme eräänä aamuna vastakkain kapealla rantatiellä, niin ett'en minä voinut olla huomaamatta häntä. Hän tervehti hyvin kohteliaasti, ja minäkin iloitsin, että nyt oli läsnä edes yksi, jonka kanssa saatoin oikein puhella, jonka tähden minä häntä pyysin tulemaan iltapäivällä meille.

Hän tulikin, mutta yksin. Edvard oli mennyt isänsä kanssa järvelle perhosia ajelemaan.

Alussa ei puhelu ruvennut oikein sujumaan. Kahvi hänestä kuitenkin oli varsin hyvää, sanasta kasvoi toinen, ja ilokseni sain minä kuulla hänenkin luopuneen Bergfeldtien seurasta.

Hän sanoi sen perheen kanssa seurustelemisen olevan ihan mahdotonta. Herra Bergfeldt kuuluu olevan taas korviaan myöten velkautunut ja Emil on kihlannut rikkaan tytön vain sentähden, että selviäisivät siitä pulastaan. Hän kuuluu nyt pitävän hyvin koreita ja komeita pukuja, vaan morsianko ne maksaa, ei tarkkaan tiedetä, heidän välinsä ei ole oikein tarkoin selvillä. Sen vain kaikki tietävät, ett'ei Bergfeldteillä ole varaa hänen tuhlataksensa.