"Niin, niin", sanoin minä, "eipä heillä ole juuri ylpeilemistä."
"Sanokaamme, että he elävät köyhyyden kurjuudessa", arveli Krausen rouva. "Minä olen jo monestikin huomannut, että heidän useimmista kahvikupeistaan on korvat poissa, ja kun minä heillä viimeksi kävin, oli hänellä teelusikoita, jotka tuskin lienevät edes uushopean sukuakaan."
Onneksi oli Betti puutarhassa Mukkia syöttämässä, sillä muuten hän olisi tullut pahoilleen, niinkuin aina kuullessaan vain Bergfeldt-nimeä mainittavan. Mutta kyllä hänen pitää sopivassa tilaisuudessa vielä saaman kuulla, mitä ihmiset tuosta perheestä ajattelevat.
Kello neljän aikaan oli herra Krause luvannut palata Edvardin kanssa, ja me läksimme rantaan hänelle vastaan. Höyrylaiva oli juuri tullut, ja paljo ihmisiä tuli siitä maalle, niin että oli melkoista vilinää laivasillalla. Olipa siinä parit vaunutkin odottamassa. Herra Krause ja Edvard olivat siellä perhosverkkoineen. Me tervehdimme toisiamme ja puhelimme niitä näitä, kun äkisti kuului kimakka parahdus. Se oli Krausen rouvan huuto. "Edvard!" sanoi hän sitte. Mutta Edvard seisoi sangen levollisena sillalla veteen katsellen.
Mitä oli tapahtunut? Ihmisiä juoksi katsomaan. Pieni poika on pudonnut veteen, sanottiin. Kalastajat työnsivät veneen, mutta ennenkuin he ehtivät paikalle, hyppäsi joku sinne suinpäin ja sukelsi alas. Se oli tuskallinen, hetki. "Tuossa hän jo on", iloittiin. — "Onko hänellä poikakin?" — "Ei, hän sukeltaa uudestaan." — Ja toistamiseen hävisi veden alle se mies, joka oli uimaan hypännyt. Vaan jopa hän pian tuli uudestaan näkyviin… ja hänellä oli poikakin, jonka hän antoi luoksi kiirehtivään veneesen.
Rannalla seisoi nuori rouva; hän tahtoi hypätä jäljestä veteen, sillä hänen poikansa se oli, joka nyt makasi veneessä. Väkisin täytyi pidättää rouvaa. Kun vene ehti rantaan ja poika tuotiin hänen luoksensa, niin huomattuaan hänet siinä edessänsä kalpeana ja hengettömänä, vaipui hän pyörryksiin. Poika kannettiin uintihuoneesen.
Minusta tuntui luonnon koko kauneus kerrassaan kadonneen, kun kuolema niin äkisti ja odottamatta tunkeutui päiväpaisteiseen maailmaan kutsumaan nuorta elämän taimea kaukaiseen, suruiseen maahan.
Minä en enää huomannut sinistä järveä rantoineen enkä kirkasta taivasta, minä näin ainoastaan uintihuoneen, jonka kätkössä hukkunut poika oli, ja katsoin silmiäni räpäyttämättä suljetun oven eteen kokoutunutta ihmisjoukkoa, juurikuin se olisi tiennyt, oliko yhtään toivoa paenneen elämän takaisin saannista. Lapsen vanhemmat olivat sisällä huoneessa. Vaunut seisoivat vähän matkan päässä ja kuski hevosten vieressä katsoa tuijottaen pientä, veteen rakennettua huonetta. Tokkohan poikanen oli enää koskaan ratsastava näillä hevosilla tai milloinkaan tuleva sanomaan hänelle: "Juhana, nyt lähdemme ajelemaan, ja minä tulen sinun viereesi istumaan, ja sitte sinä annat minulle ohjakset."
Oli kuumanlaisen kesäpäivän iltapuoli ja kuitenkin tuntui minusta ikäänkuin kylmää tuulenhenkeä tuontuostakin tulevan järveltä päin, niin että minua värisytti. Ja miten hiljaista oli, vaikka ihmisiä oli paljo liikkeellä!
Silloin kuiskasi minulle Betti: "Mamma, mamma, minä näin juuri äsken hirmuisen tapauksen!"