"Mitä sinä näit?" kysyin minä hiljaa.
"Jos poika virkoaa, sanon minä", vastasi hän tuskin kuuluvasti. "Minä ehkä näin väärin. Mutta täti Krause näki sen myöskin."
"Missä ovat Krauset?"
Me katselimme heitä ylt'ympäri. Vaan Krauset olivat hävinneet.
Minä aioin juuri kysellä Bettiltä enemmänkin, kun uintihuoneen ovi aukesi. Ihmiset poistuivat portailta rannalle. — "Elääkö hän?" — "Elää!" — Isä tuli ulos, kantaen poikaansa, joka oli kääritty saaliin ja pehmoisiin vaatteihin. Äiti astui vähän horjuen jäljestä. Kaikki nousivat vaunuihin; kuski vielä istuimeltaan katsahti taaksensa. Silloin kirkastuivat hänen kasvonsa, ja pois vierivät vaunut ripeää vauhtia.
Ihmiset hajosivat. Ainoastaan joukko nuoria miehiä jäi vielä seisomaan niinkuin jotakuta odotellen. Odoteltu tuli uintihuoneesta ihan läpimärkänä. Se oli se nuori mies, joka oli pojan pelastanut.
Toiset nuorukaiset riensivät hänelle vastaan ja näyttivät pysähtyvän neuvottelemaan. Minä menin heidän luoksensa. "Hyvät herrat", sanoin minä, "minun asuntoni on tässä lähellä. Antakaa minun pitää huolta uljaasta ystävästänne, sillä märjissä vaatteissaan hänen ei sovi olla." — He koettelivat estellä, mutta huonostipa he minua tunsivat, minä en taipunut.
He läksivät meidän kanssamme. Asuntonsa luona he erosivat, luvaten palata illempana ja siihen asti odotella hovin ravintolassa. Yksi heistä astui pojan pelastajan luo ja pani kätensä hänen olkapäälleen, katsoi häntä hyvin ystävällisesti silmiin ja sanoi: "Voi hyvin, Feliks!" He varmaankin olivat hyvät ystävät, ja se minua miellytti. Kumppanit läksivät astumaan hoviin päin ja me menimme sisään.
Pelastaja sanoi: "Sallikaa minun esitellä itseni, nimeni on Feliks Schmidt."
"Ja minä olen Buchholzin rouva. Tulkaa nyt tänne makuuhuoneesen. Tässä on mieheni kotinuttu, tässä housut ja västi ja tässä yöpaita ja sukat. Tohvelit ovat tuossa nurkassa. Muuttakaa vain kaikki vaatteet. — Keitänkö kahvia vai juotteko mieluummin lasin totia?"