"Ei se toti nyt pahaa tekisi…"
"Kyllä saatte. Vaan nyt pian pois yltänne märjät vaatteet!"
Minä menin kyökkiin ja tein tarpeenmukaisen tulen. Vähän ajan päästä aukesi makuuhuoneen ja kyökin välinen ovi, ja herra Feliks Schmidt seisoi kynnyksellä.
"Minusta on teille liian paljo vaivaa", sanoi hän hämillään.
"Joutavia!" sanoin minä ja otin häntä käsivarresta. "Tulkaa nyt vain tänne etuhuoneesen istumaan."
Siellä minä hänet sijoitin suureen nojatuoliin, ja siinä minä häntä vasta lähemmin tarkastelin. Päältäpäin oli hän kuin minun Kaarleni, eikä kuitenkaan ollut sama. Minun Kaarleni on tummapintainen, vaan nuorukainen oli valkoverinen; Kaarlella on vahva poskiparta, vaan nuorukaisella sievät, tummat viikset, jotka hänen muotoonsa hyvin soveltuivat. Mutta sittekin ovat he hyvin toistensa näköiset, sillä niin nuoruudesta kukoistava oli minun Kaarlenikin, kun ensin tutustuimme enkä minä vielä tiennyt, miten suuresti olin kerran häntä rakastava.
Tällä välin oli vesi ruvennut kiehumaan. Talon emäntä odotteli minua kyökissä ja kysyi, eikö hän miten voisi auttaa minua. Nyt pahoitti mieltäni, että olin tähän asti katsellut häntä halveksivasti, ja melkein vähän häpesinkin häntä, vaan otin mielelläni vastaan hänen apunsa.
Me kiersimme märjät vaatteet ja ripustimme ulos päiväpaisteesen kuivamaan. Saappaat pistimme alassuin kahden seipään nenään. Ne olivat olleet täynnä vettä, sillä lattiallakin oli suuri lammikko. Emäntä toi rievun ja kuivasi sen pois.
Onneksi oli Kaarle kerran tuonut pullon hyvää konjakkia, niin että nyt voin tehdä oivallista totia. Ja sen minä teinkin. Itsellemme keitin kuppisen väkevää kahvia peljästyksen tähden, vaikka jo olimme kerran juoneet iltapäivällä. Emäntäkin sai siitä osansa.
Sisällä istuivat herra Feliks Schmidt ja Betti, kun minä totia toin. Ja he puhelivat sangen vilkkaasti. — Minä sanoin herralle, että hän tänään oli yhdeltä perheeltä poistanut suuren surun. Hän sanoi, että sen olisivat muutkin tehneet hänen sijassansa. Hän oli nähnyt poijan putoavan järveen, ja oli seisonut siinä lähimpänä.