Minä siis sanoin Bettille: "Tyttöseni, nyt voit näyttää taitoasi, me oikein hämmästytämme isääsi. Tuohon, josta paperi uuden kaapin vierestä puuttuu, maalaat sinä aivan samanlaiset kuvat kuin muussa paperissa. Isää se aika lailla kummastuttaa, kun ei huomaa erotusta vanhasta, ennenkuin perin tarkkaan katsoessa!"
Betti tosin arveli sitä liian vaikeaksi, kun ei vielä ollut harjoitellut yhtään seinämaalausta, vaan vasta myöhemmin joutuu Gussovin kouluun, kun ensin saa puukalut ja maisemakuvat käsistänsä, joita sangen tunnollisesti opetetaan taiteilijanaisten yhdistyksessä, mutta tahtoi hän kuitenkin koettaa.
Minä jo iloitsin edeltäpäin ja aioin kysyä Kaarlelta: "No, mitäs tästä sanot? Eikä maksa juuri mitään. Kotoisella taiteella tehtyä kaikki."
Me otimme pari vanhaa posliiniastiaa ja läksimme väriä noutamaan. Helppo ei ollut löytää oikeita numeroita, vaan minä riensin takaisin, repäsin palasen paperia vanhan kaapin sijalta ja toin sen maalikauppaan nuorelle myöjälle. Siitä osasi nuorukainen heti arvata oikeat värit ja seoitti ne aivan luonnollisesti. Sen nähtyään sai Betti kiihkeän maalaamishalun, jostahan oikea taipumus tunnetaankin. Nuorukainen valitsi vielä pensselit, suuremman pohjavärille ja useampia pienempiä. Jo samana iltana piirusti Betti kaavan ja seuraavana aamuna Kaarlen mentyä konttoriinsa ryhdyimme työhön, se on: Betti otti osakseen taiteellisen puolen ja minä istuin katsellen ja hyvillä neuvoilla autellen. Vaan kun hän sanoi ei osaavansa mitään, jos minä katselin hänen käsiinsä, menin minä kyökkiin, ja kun juuri oli keitettävä päivälliseksi kiiskisoppaa, jota Kaarle hyvin mielellään syö, jos kalat vain tarkkaan suomustetaan ja keittoon pannaan vähän sipulia ja persiljan juuria, niin oli minulla siellä kylliksi työtä, varsinkin kun piiat ovat haluttomat siihen ja sentähden aina valehtelevat, ett'ei niitä ole torilla.
Vaan ennenkuin sain viimeiset kiiskit siivotuksi, ajoi äkillinen taiteenharrastus minut katsomaan, miten pitkälle Betti oli päässyt seinän maalaamisessa. Eipä hän siellä suinkaan ollut iloisimmalla mielellä, sillä kun minä tulin porstuaan, kysyi hän äreästi: "Mitä sinulla on täällä tekemistä?" — Minä huomasin heti, että jokin asia oli hänelle vastoin tahtoa, sillä kun hän sillä äänellä puhuu, ei hänellä ole halua hellyyteen. Sentähden minä kysyin niin ystävällisesti kuin mahdollista: "No, joko se nyt on tehty?"
Betti laskeutui alas rapuilta, joilla oli seisonut panemassa kaavaa ylös, ja katseli työtänsä vähän matkan päästä.
"Tuleeko tämä sinusta hyväksi tällä tavalla?" kysyi hän.
Mitä minun nyt oli vastaaminen? Jos olisin sanonut "ei", niin olisi Betti kyllä kyennyt viskaamaan pensselin nurkkaan ja ärähtämään: tuossa on sutisi, maalaa itse! Jos sitä vastoin olisin sanonut "tulee", niin olisi maalaus jäänyt semmoiseksi ja Kaarlella ollut moitteen aihetta, sillä jotakin oli hullusti siinä, mitä hän oli maalannut.
Katseltuani maalausta eri paikoista ja tarkan taiteentuntijan tavalla, sanoin viimein: "Betti, kaava on varsin samankaltainen, mutta väri minusta ei näytä oikein soveltuvan. Eikö se sinustakin tunnu parin numeron vertaa kirkkaammalta?"
"Se on liian kirkas", sanoi Betti, "mutta mitenkä se olisi mahdollista, kun maalinkauppias tarkkaan seoitti entisen mukaan? Olisikohan vika valossa? Tiedäthän, mamma, miten taiteilijat aina valittavat valon turmelevan heidän paraat maalauksensa?"