Me olimme käyneet huonekalu-näyttelyssä, joka oli sijoitettu entisen terveysnäyttelyn lasipalatsiin, ja kun muutamien erittäin vahvojen kalujen hinta oli todellakin ihmeteltävän huokea, ostimme me kaapin, saadaksemme viimeinkin porstuastamme pois vanhan vaatekaapin. Siitähän ei tahtonut koskaan saada auki alalaatikkoja, milloin olisi kiireellä pitänyt jotakin ottaa, ja oli siinä jo runsaasti koitakin. Kaarle oli uuteen kaappiin hyvin tyytyväinen, sillä siinä on keskellä väliseinä, niin että hän saa oman puolensa aivan itsekseen eikä hänen enää tarvitse murista, että hänen tavaransa aina työnnetään ta'immaisiin nauloihin, joista hänelle joka kerran sattuu se vaate, jota hän ei tahdo.
Vaan kun sen uuden kaapin asetimme paikoilleen, huomasimmekin sen vanhaa pienemmäksi. Se siis ei kokonaan peittänyt seinää, joka kaapin kohdalta ei ollut paperoitu; sillä muistan vielä varsin hyvästi, mitenkä me silloin otimme jäännöksen, jonka saimme seinäpaperi-kaupasta melkoista huokeammalla, eikä se oikein riittänyt. Samanlaista ei saatu mistään, niin että seinä jäi kaapin takaa luonnolliseen kuntoonsa, siniseksi vain maalattuna. Sitähän ei kuitenkaan sieltä näkynyt.
"Nyt täytyy hankkia koko porstuaan uudet paperit tuon kaapin tähden", sanoi Kaarle, "niin mitä voittoa meille sitte jää kaupasta, Vilhelmiina?" — —
"Olehan huoletta", vastasin minä, "saat nähdä, miten hyvin me sen kohdan osaamme korjata."
Hän läksi päätään pudistellen, mutta ei koettanut vastustella halveksivilla sanoilla.
Tuolla "me"-sanalla minä en tarkoittanut ainoastaan itseäni, vaan Bettiä ja minua yhdessä, sillä ilman hänen apuaan minulla ei ollut kykyä panna aikomustani toimeen.
Betti on näet ruvennut maalailemaan, kun opetusammatti häntä ei lainkaan miellyttänyt eikä hän myöskään huoli olla ilman vakavaa työtä. Mitäpä hän rupeaisi suorittamaan tieteellistä tutkintoa, osatakseen vain pitää lapset puhtaina ja neuvoa heille kirjaimia? Eno Fritz vahvisti hänen päätöstänsä, sanoen lapsia kovin hirmuisiksi eikä heillä olevan muuta työnä kuin parkumisen ja makaamisen, joista viimeinmainittu kohta oli perheen ilona, vaan minä sanoin: "Kyllä sinä vasta puhut vielä ihan toista kieltä, poika parka." Siihen hän vastasi: "Tosin minä olen jotenkin karaistunut yhdistyksemme runoilijain lörpötyksistä, vaan sylilasten konserttiin minä en koskaan totu, taikka pitäisi minun hankkia itselleni gummi-korvat."
Minä vastasin: "Lapsilla on enkelin ääni, vaikka tosin ainoastaan omilla lapsilla. Teidän lauluyhdistyksenne ei kaiketi saane paljon parempaa aikaan. Ihme vain, että naapurit kärsivät semmoista." — "Ne siitä vielä maksavatkin. Eiväthän ne tietäisi edes, minkä näköinen hiirikään on, ell'eivät yhtä semmoista säilyttäisi lasikaapissa."
Bettillä on aina ollut taipumusta maalaukseen. Jo pikku lapsena leikkeli hän kuvat irti muotilehdistä ja maalaeli ne varsin koreiksi ja liimasi kirjoitusvihkoonsa. Sitä paitsi on nyt naisten kesken maalaaminen niin suosittuna, että suurimmat taiteilijat antavat tuntiopetusta. Ja mitä nykyään maksetaan maalaamisesta! Menzel on äskettäin saanut yhdestä ainoasta kuvasta toista sataa tuhatta markkaa, ja kuten Betti sanoo, ei hän ole edes käyttänyt kalleimpia värejäkään. Semmoisia vaatimuksia meillä tietysti ei olisi, vaikka kulungithan me sentään tahtoisimme takaisin saada.
Tosin Betti on vasta alussa, maalailee puukapineita, niin että minä en tiedä sanoa muuta kuin että hän on hyvin ahkera. Kolme vaateharjaa on hän jo maalannut, yhden minulle, toisen papalleen ja kolmannen tohtori Wrenzchenille, kaikki erilaisilla kukilla koristaen; luulisipa ne ihan puodista ostetuiksi, niin taiteellisilta ne näyttävät. Jospa vain lakkaaminen sitte ei tulisi niin kalliiksi. Betti kyllä koetti sitäkin ensin itse, vaan se ei oikein onnistunut, oikeata kiiltoa ei syntynyt. Pienemmät kapineet, niinkuin pikku lautaset, taskukirjat, rasiat ja arkkuset ovat hyvin sopivat lahjoitella; tuttavain ja ystäväin syntymä- ja nimipäiviä on yllin kyllä, niin että niistä kyllä helposti pääsee.