Hyvin hän kuitenkin säälitti minua. Hän ei enää ollut sama iloinen eno Fritz kuin ennen; kovasti se asia oli koskenut häneen. Ja minua pahoitti myöskin, että Krausen rouva oli oikeassa. Mutta soutu ja keilapeli ne kuitenkin ovat olleet syynä. Kun ajattelee, minkä hirveän ruokahalun ne nuorukaiset saavat soutelemisistaan, jota heidän sitte täytyy koettaa sammuttaa, jos tahtovat riittävissä voimissa pysyä, niin mitäpä siitä muuta voisi seurata. Ravintolan pitäjän täytyy kantaa heille niin runsaasti ruokaa, ett'ei se kaikki mahdukaan yhdelle ruokalistalle, ja ett'ei isännälle tulisi vahinkoa, katsovat he olevansa velvolliset juomaan kalleita viinejä. Ja niin he juovatkin, sillä he ovat tunnon miehiä. Vaan sitä eivät isoäitit tiedä; en minä ainakaan ole nähnyt yhtään isoäitiä soutua harjoittamassa.
Eno Fritz on jo monesti vienyt meidät päivälliselle ruokapaikkaansa; enkä minä voi muuta sanoa, kuin että ne poikamiehet elävät hyvin siivosti. He ovat käytökseltään sivistyneet, ihan toisenlaiset kuin entiset venemiehet, jotka käyttivät puheessaan kaikenlaisia raakoja sanoja; mutta vahvasti he syövät ja tuntevat tarkkaan viinilistan. Ja tuo viinin ystävyys se oli turmioksi eno Fritzille sulhasmatkallaan. Vaan jos Fritzin ystävä King olisi ollut hänen sijassaan, niin olisivat he saaneet vielä enemmin kummastella, sillä Fritz on oikeastaan vain suosija, jota vastoin King kuuluu unissaankin soutavan ja sentähden heräävän janosta jo kello kuusi aamusilla. Se poika olisi tämän isoäitin pitänyt oppia tuntemaan… sen minä olisin hänelle suonut!
Hyvin minua harmittivat nuo eno Fritzin rukkaset, sillä ennemmin Eriikka kuin ei ketään. Aivan samaa ajatteli Kaarlekin, joka myöskin olisi mielellään suonut eno Fritzin jo joutuvan naisväen valtaan, sillä kunnon mieheni on vuosien kuluessa oppinut minun sivullani pitämään kotionnea arvossa.
Minä olin jo nähnyt monta joulua ja joka kerran iloinnut sen lähestymisestä, vaan nyt minä en sitä kovinkaan ikävöinyt. Mutta vähäpä on apua almanakkaa vastaan taistelemisesta. Niinpä oli jo viimein aatto-ilta. Me emme olleet läheskään niin tyytyväiset kuin aina ennen, sillä entinen iloinen eno Fritz missä lienee ollutkaan. Jokainenhan hänestä huomasi, että hänen täytyi koettaa väkisin iloita, ja se tuntui raskaalta sekä minusta että Kaarlesta. Emmi ja tohtori, jotka tietysti myöskin olivat meillä, eivät huolineet muista kuin toinen toisestaan; tohtori näyttää olevan vielä rakastuneempi kuin sulhasena, ainakin ulkonaisesti; Emmi puolestaan ei huomaa muita olevan olemassakaan kuin hänet. Betti oli varmaankin huomannut eno Fritzillä olevan sydämmen surua, sillä hän koetti olla niin ystävällinen hänelle kuin mahdollista, vaikka se ei muuten ole hänellä tapana, hän kun on tullut yhä umpimielisemmäksi ja harvapuheisemmaksi. Vaan minä näin, miten Bettin silmä kostui, kun eno Fritz häntä niukasti kiitti. Eihän se tyttö parkakaan ole onnellinen.
Minä siis sydämmessäni toivoin iltaa niin pian kuin mahdollista loppumaan ja käskin sentähden pian jouduttamaan illallista.
Ennenkuin kala ehti kiehua, toi postiljooni eno Fritzille kirjeen. Nähtyään postileiman alkoi hän vavista ja katsoa tuijottaa kirjettä. Sitte riensi hän toiseen huoneesen sitä avaamaan; minä yritin menemään jäljestä, mutta Kaarle otti minua kiinni nutusta. Vasta kotvasen kuluttua päästi hän minut irti ja minä menin eno Fritzin luo. Hän istui tuolilla pöydän luona, kädessä pikku kimppu, jota lamppu valasi koko terältään. Kanervan oksia!
Minä astuin hiljaa hänen luoksensa ja laskin hellästi käteni hänen olkapäälleen. Silloin hän puhkesi itkuun.
Sitä minä en huolinut estää, sillä minä näin, miten hänen rintansa kohoili ja miten vahva mies turhaan taisteli heikkoa sydäntänsä vastaan. "Sisko", sanoi hän sitte, hymyn kirkas heijastus kasvoillansa, "sisko, vastoin isoäitin tahtoakin!"
Ja sitte hän oli entinen, iloinen eno Fritz. — Hyvää ja iloista joulua!
Kotoista taidetta.