Minä jo luulin sen Eriikka-asian kerrassaan unhottuneen. Krausen rouva kyllä tahtoi väkisin kihlata eno Fritzin ja oman serkkunsa, vaan kun hän ojensi heitä vastaan naimisuhkan, palasi Eriikka hyvin loukkautuneena kotiinsa, josta teosta minä häntä suuresti kunnioitin. Eno Fritz näytti myöskin siihen tyytyvän, sillä ei hän ainakaan osoittanut tyytymättömyyttä. Vaan eipä asia siihen päättynyt, kuten kohta sain kokea.

Palattuaan oli näet eno Fritz aivan kuin muuttunut, niin että Kaarle luuli hänen kärsineen suuria tappioita. Vaan hän oli päinvastoin saanut kokoon kaikki saamisensa ja sitä paitsi vielä melkoisia tilauksia. Mitenkä sitte oli selitettävä hänen allapäisyytensä? "Kaarle", sanoin minä miehelleni, "saatpahan nähdä, ett'ei siihen ole mikään muu syynä kuin rakkaus. Kyselehän häneltä vähitellen, missä kaikkialla hän on käynyt; muusta minä kyllä pidän huolen." — Kaarle vastasi ei sekautuvansa toisten yksityisasioihin, johon minä en voinut olla vastaamatta, että on jokaisen velvollisuus pitää huolta lähimäisensä menestyksestä. Vaan hän arveli eno Fritzin heti käyvän juroksi, kun vain huomaisi, että häneltä tahdottiin urkkia jotakin. Se minun täytyi valitettavasti tunnustaa todeksi. Mutta minulle johtui viisas ajatus mieleen. "Mene vain tervehtimään Krausen rouvaa", sanoin minä itsekseni, "niin voit samalla ottaa yllesi uuden talvipalttosi. Se häntä suututtaa, ja kun hänelle kerran kateus nousee päähän, niin puristaa hän itsestään kaiken pahuuden kaikkien tiedoksi. Tapahtunut on jotakin eikä suinkaan mitään hyvää. Jos hän sen tietää, tulee se minullekin ilmi."

Siispä minä Krauseen, vaikka minussa ei olekaan suurta suosiota häntä kohtaan. Alussa hän ei ollut tietävinään mitään, vaan minä johdin puheen vähitellen eno-Fritziin, että hänen kauppansa erinomaisesti kukoistaa ja että hänen täytyy jo ajatella naimistakin. Eikä se tuotakaan hänelle mitään vaikeuksia, kyllä hänet otetaan hyvillä mielin vastaan missä hyvänsä. — "Tokkohan?" sanoi hän. "Onpa kuitenkin perheitä, jotka toisin ajattelevat." — Minä sanoin hänen siis tietävän enemmän kuin minä. — Hän myönsikin tietävänsä enemmän, vaikk'ei muka näyttänytkään rukkasia, jotka eno Fritz oli matkallaan saanut. — "Te varsin erehdytte, hyvä ystävä", vastasin minä. — "Enpä suinkaan; kysykää vain häneltä itseltään, mitä Eriikan vanhemmat ja sukulaiset hänestä ajattelevat. Olipa oikea onni, ett'ei tyttö tehnyt ajattelematonta tekoa, kun oli täällä käymässä." — Minä sanoin, ett'ei eno Fritz koskaan ole aikonut kosia tuota vähäpätöistä tyttöä. — "Mitä hänellä sitte oli tekemistä Lingenissä?" vastasi hän riemuiten. — "Hänellä on kauppa-asioita kaikkialla", sanoin minä. — Nyt minä tiesin kylliksi ja läksin heti pois, mutta Krausen rouvaa en kutsunut käymään meillä.

Seuraavana sunnuntaina oli eno Fritz meillä päivällisellä. Kun Kaarle meni pois hiukan nukahtamaan ja Betti läksi joulutöinensä poliisluutnantin tyttären luo, jäimme me Fritzin kanssa kahden kesken. Hän ei kuitenkaan alottanut eikä minun tietysti sopinut alkaa. Hän luki sanomalehtiä ja minä olin katselevinani ulos ikkunasta ja kellon raksutus oli ainoana äänenä. Vaan kun huomasin hänen jo rupeavan toiseen kertaan lukemaan ilmoituksia, en minä enää jaksanut kärsiä vait'oloa. "Sanopas Fritz", alotin minä, "mikä sinulla oikeastaan on? Tiedäthän, että minulle saat uskoa kaikki tyyni. Mitä apua tuommoisesta jöröttämisestä on?" — "Minä olen surumielellä", vastasi hän, "vaan kyllä se pian haihtuu." — "Mitä sinulla on surua? Olet vaiti! Mitä sinulle on Lingenissä tapahtunut?" — Hän hypähti. "Mitä sinä tiedät Lingenistä?" kysyi hän kiivaasti. — "En muuta kuin mitä Krausen rouva kertoi." — "Se vanha kielikello!" — "Sen kyllä tiedän. Mutta mitenkä hän tuli sanoneeksi, että sinulle oli hyvin huonosti käynyt Lingenissä?"

Eno Fritz käveli vähän aikaa rajusti pitkin lattiaa ja seisattui sitte äkisti minun eteeni. "Jospa hän onkin puhunut totta?" kysyi hän. — "Sitä minä en osaa käsittää", vastasin.

"Sentähden, ett'et tiedä, mitä nahjuksia maaseutulaiset ovat", vastasi hän. Ja sitte hän tunnusti kaikki järkevästi ja hyvässä järjestyksessä. Hän oli jo liian kauan nieleksinyt harmiansa, niin että puhuminen teki hänelle hyvää.

Hänen oli ollut mahdoton unhottaa Eriikkaa; sentähden oli hän lähtenyt Lingeniin näyttämään itseään vanhemmille ja päättämään kihlausta. Hänet oli tietysti otettu hyvin ystävällisesti vastaan, sillä kun nuori mies tulee vento vieraasen perheesen, jossa on naima-ikäinen tytär, niin tietää heti jokainen, miksi. Mutta kauppa-asioita hän vain oli ollut ajavinaan ja pyytänyt ukkoa ravintolaan päivälliselle. Tapansa mukaan oli eno Fritz lausunut ajatuksensa ruoasta ja varsinkin moittinut viinejä, ja sen johdosta oli ukko kysynyt, ett'eikö hän ollut jotenkin lellitelty. Hän ei ollut siihen myöntynyt, vaan sanonut kuitenkin tahtovansa päivällisen kanssa lasisen kunnon viiniä. Vanhus oli siitä tullut jotenkin äänettömäksi ja katsonut aina vähän syrjästä päin.

"Tietysti hän ei voinut kärsiä sinun kehumisiasi", huomautin minä. — "Mahdollista kyllä, vaan sittekin hän kutsui minua heille illalliselle. Väliajalla minä etsin sen ravintolan, jossa oli parasta olutta, sillä mitäpä minä osasin muuta tehdä siinä kylärähjässä?" — "Ja olit vähän iloinen mennessäsi illalliselle." — "Vieläpä mitä. Ainaiset olutvieraat viereisessä pöydässä kertoivat sukkeluuksia, jotka jo vanhuudesta kiilsivät, niin että minä pakenin. Sentähden minä ehdin vierailemaan ehkä aikaisemmin, kuin olisi tarvinnut. Juuri taloon astuessani kuului sisältä aika meteli." — "Mikä siellä sitte oli hätänä?" — "Eriikan nuorempien sisarien olisi pitänyt juoda matoryynejä, siitä ne ulvoivat. Siellä on vielä koko sarja lapsia. Pikku kaupungeissa näyttävät ristiäiset olevan suurimpana huvituksena. Isoäiti siellä myöskin oli ja hän seisoi lusikka kädessä lasten edessä, sysien heitä, kun eivät tahtoneet juoda. Minä aioin juuri peräytyä, vaan silloin tuli isävanhus ja pyysi minua kävelemään, kun naiset eivät vielä olleet valmiit ottamaan vastaan minua. Niinpä me marssiskelemaan kaupunkia. Luonnonkauneutta siellä täällä, joita paikkoja ainoastaan sikäläiset voivat tajuta. Käveltyämme hetkisen, kysyin minä, eikö ravintola jo ollut lähellä. Tiedäthän Wilhelmiina, kuivia kävelyjä minä en kärsi. Tien kummassakin päässä pitää aina olla oluvela, muuten minä vähän huolin luonnossa juoksentelemisesta." — "Ja mitä hän vastasi?" — "Ei mitään." — "Ja millaista sitte iltasilla oli?" — "Ikävää! Yksi pullo viiniä oli pöydällä. Siitä joimme isä, minä ja isoäiti, joka vielä sokuria hämmensi sekaan." — "Ja millainen oli Eriikka?" — "Viehättävä! vaan hän ei tiennyt, pitikö hänen puhua vai ei." — "Ja mistä te puhuitte?" — "Että Berliini on perin turmeltunut, kuten sanomista näkee. Isoäiti arveli täällä kaiketi joka päivä surmattavan ihmisiä kaduilla eikä enää vähääkään olevan uskollisuutta eikä uskoa. Hän kiitti Jumalaa, ett'ei vielä ollut koskaan joutunut tähän synninpesään. Täällähän muka jokainen saa vahinkoa sielullensa." — "Sinä et tietysti sitä kärsinyt." — "Minä sanoin, että neiti Eriikka sen kyllä paremmin tunsi." — "Kyllä, pilkkasi isoäiti, kyllä hän tuntee! Hän kertoi käynnistänsä naamushuveissa. Me tunnemme Berliinin paremmin, kuin luulettekaan; me olemme siistiä ja kohtuullista väkeä, ja kunnioitamme hyvin suuresti berliiniläisiä. Niin kylläkin. Siellähän on niin epäterveellistäkin, että maistraatin täytyy ottaa ihmisten lapsia hoitoonsa, kun vanhemmat eivät niistä pidä huolta. Sitä ei meillä tarvita, me kyllä pidämme huolen tarpeista aikanansa, niin että saavat, mitä milloinkin ovat vajaalla. — Sen olin omin silmin nähnyt; matoryynien paljas muistokin jo teki minut kipeäksi. Sentähden minä poistuin hyvissä ajoin ja otin ravintolassa virkistysryypyn, päästäkseni erilleni niistä kaikista pikkukaupunkimaisista typeryyksistä."

"Fritz, mikäli minä ymmärrän, oli isoäiti vastaan." — "Kaikki yhdessä", sanoi hän. "Kun minä seuraavana päivänä isältä kysyin, tahtoiko hän antaa minulle tyttärensä, sanoi hän olevansa pahoillaan, kun kaikesta siitä päättäen, mitä oli minusta kuullut Lingenissä, ei luullut minun voivan tehdä hänen lastansa onnelliseksi, koska minä kuitenkin olin pitävä hyviä päiviä ja ravintolaa parempana kuin hiljaista kotielämää. Se aasi!"

Minä olin vaiti, ett'en olisi tullut armottomasti kylvämään suolaa ja pippuria hänen uudestaan auenneihin haavoihinsa. Vähän ajan perästä sanoin minä: "Fritz, ne ihmiset eivät tunne Berliinin tapoja, kun sanomalehdet aina vain kirjoittavat kurjuutta ja harvoin hyvää ja kiitettävää, mutta jos olisit ollut järkevä, niin olisit vähemmän janoa hankkinut itsellesi." — "Eihän se maksa vaivaa puhuakaan." — "Niille, jotka eivät koskaan juo, oli siinä liiaksikin. Vaan mistä se tulee? Noista teidän soutu- ja keilaklubeistanne." — "Vilhelmiina, minä pyydän sinua olemaan puhumatta asioista, joita et ollenkaan ymmärrä." — "Olkoon menneeksi", vastasin minä, "nyt olet kiihtynyt… mutta ethän voi eittää, että juuri keilapallolla on monikin onnellisuus jyristetty pois maailmasta." — "Jos maailmassa vain olisi pelkkiä raukkoja, niin olisit ihan oikeassa", sanoi hän pilkallisesti. — "Puhuitko Eriikan kanssa?" — "Hän on samanlainen kuin muutkin. Hän pelkää isoäitiä. Kenties mitä kaikkea hän on tytölle uskotellut." — "Ja onko nyt kaikki toivosi lopussa?" — "Siltä näyttää." — "Ehkäpä oli suurikin onni, että niin kävi." — "Vai onni? Sinä et aavista, miten minä sitä tyttöä rakastin. Nyt minä en koskaan nai." — "Lorua, kyllä sinä pian kyllästyt istumaan oluveloissa ja hämmentelemään sinappipulloa, kunnes toiset tulevat alkamaan skaatti-peliänne. Muista se minun sanakseni." — "Sinä puhut, niinkuin ymmärrät", sanoi hän; "vaikka minä olenkin kastettu Spreen vedellä, niin en minä ole yksistään siitä mieheksi kasvanut." — Ja niin sanoen hän meni.