Hyvin käsitettävästi minusta sellaisella mielellä ollessani riisijauho-laitos ei maistunut. Vaan herra Kleines söi sitä niinkuin oikea saksalainen runoilija, joka on päästänyt auki nälkävyönsä, kuten tohtori Paber sattuvasti huomautti, jonka miehekäs makuaisti myöskin vastusteli tuota limaista lasten ruokaa. — "Tämä ruoka on maultaan niinkuin se tyhjä, josta maailma luotiin", sanoin minä. — "Aivan samoin minäkin ajattelin", vastasi hän, "vaikk'en uskaltanut lausua ilmi." — Yleensä täytyy minun sanoa, että tohtori Paber arvostelee hyvin ja on sangen sivistynyt, ja jos Betti häntä miellyttäisi, niin minä en suinkaan häntä estelemisillä karkoittaisi, vaikkapa en myöskään suorastaan kehoittaisi. Ken nyt vielä ei ollut kylläinen, voi käydä käsiksi voileipään ja juustoon, joka jo oli itsestään pois matelemaisillaan. Vaikka se juusto oli perin kiusallinen muiden haistimille, söi hän, tuo vävy-tohtori, sitä erinomaisella halulla.
Niinkuin kaikella on loppunsa, niin päättyi nyt tämäkin ateria, paitsi jälkiruoka, jota olisi vielä riittänyt talonpoikaishäihin, joissa, kuten tietty, syödään kolme päivää.
Illallisen jälkeen istuutuivat herrat pelipöytiin ja me naiset jäimme yksin. Asessorin rouva oli tällä välin sulanut ja kertoi nyt koko joukon varsin hauskoja juttuja ja osasi tehdä niin sieviä temppuja tulitikuilla, joita koetettiin turhaan arvaella, niin että meillä oli kyllin hauskaa.
Herrat pelasivat innokkaasti ja joivat Pazenhofin olutta. Kun kaikkien tuopit tyhjenivät, pidettiin yhteinen täyttämis-väliaika, ett'ei liiaksi aikaa kuluisi hukkaan, kuten tohtori Paber sattuvasti huomautti. Semmoista väliaikaa käytti nyt hyväkseen neiti Kulecke, joka jo kauan oli kadehtinut sievää pikku asessorinrouvaa, ja rupesi herroillekin sanelemaan runoelmia.
Hän asettui oveen molempien huoneiden välille ja alkoi; meiltä rupesi heti selkää karmimaan. Hän oli näet valinnut kappaleen, jossa jo ihan alussa nuori sotilas kaatuu ja sittemmin verissään yöllä tulee kummituksena morsiamensa luo ja sanoo, että jos hän vielä itkee verisiä kyyneleitä, niin hänen täytyy uida veressä arkussansa ja siihen auttamattomasti hukkua. Herra Kleines oli nopeasti vetänyt toiseen käteensä punaisen hansikkaan ja tarttui neiti Kulecken huomaamatta sillä verikädellään pihtipieleen, niin että Augusta Weigelt kalpeni kauhistuksesta, varsinkin kun neiti Kulecke osasi passo-äänellään matkia kummituksen ääntä liiankin luonnollisesti. Herrat osoittivat vilkasta hyväksymistä, vaikka ainoastaan hyvin lyhyeen, ja istuutuivat sitte jälleen pelaamaan.
Pikku asessorinrouvan iloisuus oli kuitenkin kerrassaan haihtunut ja samoin meidän muidenkin, jos minä puolestani voin puhuakaan ilosta; niin että me kaikki olimme hyvillämme, kun peli viimeinkin päättyi. Tohtori oli voittanut ja antoi rahansa Emmille, kuten hän aina tekee, ja Emmi pisti ne säästölaatikkoon vastaisen varalle. Sillä se tohtori tietysti vain tahtoo lepyttää Emmiä siitä, että hän istuu skaatti-toveriensa luona sivu puolen yön. Jos minä olisin Emmin sijassa… vaan mitäpä minä rupean antamaan hyviä neuvoja, kun siinä talossa kuitenkin tahdotaan vain pyrkiä erilleen minusta.
Kello kahden paikoilla läksimme me kaikki. Piika seisoi kynttilä kädessä ovella juomarahoja kokoamassa. Minä astuin ylevästi tuon kyökkihirviön ohitse, enkä edes katsahtanutkaan häneen. Kyllä hänen pitää kokeman, mitä merkitsee kapinoiminen äitiä vastaan, kun tyttärellä on ensimäiset pidot. Perästäpähän kuuluu!
Eno Fritzin joulu.
Te olette varmaankin ihmetelleet, miksi eno Fritz ei ollut tohtorin ensi pidoissa, vaikka he muuten ovat niin hyvät ystävät tuon kelvottoman skaatti-pelin tähden; mutta kyllä siihen oli omat syynsä, joiden tähden hän jäi ravuitta. Eno Fritz oli näet matkalla.
Kauppiaan matkustaminen ei ole mitään ihmeellistä, varsinkaan silloin, kun joulu on tulossa, jolloin ostajille pitää levitellä uutta eteen. Berliinissä pitääkin nyt oleman kaikki siistiä ja sievää, ja sentähden kaikki, joilla suinkin on varaa, pitävät omaa arkkitehtia, jolta kysyvät neuvoa, ennenkuin mitään ostavat, ja joka katsoo joka asiaa mallikirjoistaan. Minä vain olen utelias tietämään, milloinkahan perheen-isät vetävät nutun sijasta yllensä rautahaarniskan, ollaksensa huonekalujen mukaiset. Ja mihinkä pitää kauppiaan paneman ne tavarat, joita ei tunnusteta sieviksi? Pois kaikki semmoiset ulkomaille, sinne, missä taideteollisuus vielä ei kukoista ja missä vielä tyydytään messinkisiin sylkilaatikkoihin. Eno Fritzin matka ei siis suinkaan ollut tavaton. Päinvastoin oli hänen ammatti-intonsa hyvinkin arvokas, sillä toimeliaisuus on paras keino tyhmyyksiä ja ajattelemattomuuksia vastaan. Vaan voipa pettyäkin.