"Täällähän on vielä rapuja!" huusin minä äreästi kyökkiin, "vaikka te sanoitte, ett'ei ollut enempää." — "Antakaahan niiden olla, rouva, ne herra itse valitsi huomeiseksi, ja ne pitää keittää hänelle aamiaiseksi!" — "Ensin pidetään huolta vieraista", vastasin minä ja yritin kaatamaan löytämiäni rapuja kattilaan, mutta se hävytön tyttö asettui hellan eteen ja torui: "Tähän minä en laske ketään, en, vaikka itse paholaisen anoppi tulisi!" — "Sepähän nähdään", sanoin minä ja läksin Emmiä noutamaan. Tohtori se puhui tuon tytön suusta, sen minä huomasin liiankin hyvin; mutta sen puolen ei pitänyt pääsemän voitolle, Emmin tuli auttaa minua. Emmi tuli mielellään, kun minä häntä kutsuin ulos. "Lapseni", sanoin minä porstuaan päästyämme, "teidän piikanne minua vast'ikään hirveästi loukkasi; joko hän nyt polvillansa pyytää minulta anteeksi taikka lähden minä heti paikalla pois talostanne." — "No, mamma, mitä sitte on tapahtunut?" — Minä kerroin kaikki. — "Sinähän sitte aloit." — "Mitä? Rupeatko sinä puolustamaan tuota elukkaa?" — "Ei hänessä vielä tähän asti ole ollut vähääkään moitteen sijaa." — "Sinä erotat hänet heti paikalla." — "Mahdotonta; hän on todellakin niin kelpo tyttö, me olemme ihan tyytyväiset häneen." — "Vai niin, sinä siis luovut ennen omasta äitistäsi kuin tuosta nenäkkäästä letukasta? Olkoon menneeksi!"
Juuri silloin tuli ulos tohtori, jonka mielestä ravut liian kauan viipyivät. Eivätkä ne vielä edes olleet kattilassakaan. "Herra tohtori", sanoin minä ryhdikkäästi, "te ette suinkaan salli, että minua teidän talossanne loukataan." — "En, tietysti en!" vastasi hän. "Tulkaa vain pois saliin. Ei kukaan ole teille tekevä vähintäkään pahaa." — Luuliko hän leikin parantavan niitä haavoja, jotka tuo piian hirviö oli mieleeni iskenyt? Minä katsoin olevani velvollinen selittämään hänelle kaikki ihan tarkkaan, miten olin kuullut rapujen rapisevan, miten tuo hävytön piika tietysti oli valehdellut, miten minulla oli syytä pahastua, miten hän asettui hellan eteen ja miten raa'asti hän puhutteli minua. Ja mitä tohtori sanoi? "Se on vain ulkonaista, hyvä anoppiseni. Älkää olko tuommoinen nyt, vaan tulkaa pois vierashuoneesen." — "En", sanoin minä, "joko piika menee taikka lähden minä!" — Emmi oli ihan neuvoton, tohtori koetti häntä lohduttaa, ja kyökistä kuului, mitenkä se keitto-käärme rämisteli pannuja ja hellanrenkaita, niinkuin olisi siellä puoli tusinaa ihmissyöjiä, hurjistuneita raakalaisia pauhaamassa. "Tuosta kuulette, miten hän raivoaa", sanoin minä, "ja semmoista kärsitte te talossanne. Onpa tämä hyvä järjestys."
Nyt tuli minun Kaarleni ulos katsomaan, mihin me kaikki jäimme. "Kello on jo lähellä yhdeksää", sanoi hän, "meillä on aika nälkä." — Minä kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut, mitä piika oli sanonut, mitä Emmi sanoi, mitä tohtori sanoi ja mitä minä sanoin. — Kaarle mietti vähäsen. "Vilhelmiina", sanoi hän sitte levollisesti, "älä turmele nuorilta ensi pitoja. Älä sekaudu heidän asioihinsa; tiedäthän, kun me olimme nuoret, ei silloin meilläkään käynyt kaikki täsmälleen, niinkuin sittemmin. Mehän olemme kaikki vain hyviä ystäviä ja katsomme vähemmin, miten täydellistä kaikki on, kuin, miten mielellään tarjotaan." — "Ja pannaan suurimmat ravut pois itseään varten toiseksi kerraksi", vastustin minä. — "Vilhelmiina, me olemme täällä vieraina. Minä pyydän, ole nyt järkevä." — Ja hän otti minua käsivarresta ja talutti vierasten seuraan. Emmi meni itse kyökkiin.
Vierasten huoneessa oli hiljaista kuin hautajaisissa: yksin herra Kleinesin leikkeihinkin hymyiltiin vain kohteliaisuudesta. Kovasti ei kukaan muu nauranut kuin hän itse. Tietysti oli kaikilla aika nälkä, sillä semmoiset ihmiset kuin Weigeltit säästävät päivällistänsä, kun tietävät iltasilla saavansa jotakin. Niinpä kun Emmi tuli sanomaan, että illallinen oli valmis, tuntui se oikealta vapahdukselta.
Tohtori talutti asessori Lehmannin rouvan, asessori rouva Weigeltin, herra Kleines minun Bettini, Kaarle Emmin, herra Weigelt neiti Kulecken ja tohtori Paber minut.
Ne pari rapua saatiin pian syödyksi. Emmi söi yhden ja minä en yhtään, että edes vähänkin jäisi muille vieraille. Tohtori puolestaan söi kuin mies ja kiitteli niitä varsin suolaisiksi ja hyviksi.
"Nämä ovat kaiketi ihan viimeiset tänä vuonna, Frans?" kysyi tohtori Paber, ottaessaan minun pyynnöstäni vielä yhden vadilta, jokahan oli tullut melkein tyhjänä pöydällekin. — "No, hyvä Paber", vastasi tohtori, "niin paljoa tietysti ei enää ole kuin kesällä. Mutta niinpä ei myöskään tule syömään liiaksi, vaan voi syödä vielä muutakin, mitä jäljestä tulee."
"Terveellisempää se on", todisti tohtori Paber. — "Oh", sanoin minä, "onpa ihmisiä, jotka syövät pari- kolmekymmentä yhdeksi aamiaisekseen." — Sitä epäilivät sekä tohtori Paber että Emmin puoliso. — Vaan minä tiesin, mitä tiesin. — Aika teeskentelijä!
Sitte tuli vasikkapaisti; Emmin olisi pitänyt sanoa hänelle, ett'ei se suinkaan riitä meille kaikille, kun se hänenkin himoruokaansa on. Parempi se kuitenkin oli, kuin minä odotin, kasteketta vain oli liian paljo ja heikkoa. Ja semmoista piikaa vielä suvaitaan talossa! Tohtori Paber esitti ensimäisen maljan, kun tohtori ensin oli tavan mukaan sanonut vieraitaan tervetulleiksi. Hän puhuu sangen hyvin, mutta eipä hänellä ollut tarkkaa selkoa asioista, sillä hän toivotti nuoreen taloon onnea ja rauhaa, nimi kuin tähänkin asti. Onnen toivotukseen minä kyllä yhdyin, sillä enhän minä mikään peto ole, mutta rauhaa, se sai sydämmeni raikkaasen ivanauruun. Vai rauha, kun on semmoinen velho piikana! Todellakin naurettavaa!
Herra Kleines piti sitte runomitallisen puheen, josta jokainen sai oman osansa. Minusta hän lausui: "Anopeista aina vain on kiusaa, niihin emme lue rouva Vilhelmiinaa." Kaikki nauroivat sille, paitsi herra Weigelt ja minä. Weigelt oli nauramatta sentähden, että hänellä juuri oli suu täynnä perunoita, ja minua tuo sepustus loukkasi. Onko runous vain sitä varten olemassa, että saisi ihmisiä loukata? Tekikö Lessing koskaan sillä tavalla? Ei, hän oli suvaitsevainen! Jos herra Kleines olisi mennyt kyökkiin ja runoillut piialle, se minulle olisi ollut mieleen; piika kyllä olisi maksanut runoilupalkan, niin että olisi tuntunut. Mutta minä olin vaiti ja kärsin.