Hyvin huolissani minä sentähden odottelin tuota pitojen päivää. Kaarle, minä ja Betti olimme myöskin kutsutut; niin paljo säädyllisyyttä oli tohtorilla kuitenkin, ett'ei jättänyt vaimonsa omaisia syrjään. Lisäksi olivat he vielä kutsuneet Weigeltit, herra tohtori Paberin, asessori Lehmannin rouvineen, herra Kleinesin ja neiti Kulecken. Tuolitusina tuli tarkalleen täyteen.
"Mitä ihmettä te Weigelteillä teette?" kysyin minä Emmiltä, kun iltapäivällä yhdessä katoimme pöytää. — "Herra Weigelt on kyllä vähän ikävä", vastasi Emmi, "vaan Frans sanoo hänen pelaavan hyvästi skaattia." — "Skaattiako?" huudahdin minä hämmästyen. — "Niin juuri, heitä on nyt paraiksi kahteen pöytään." — "Ja mitä naiset sitte tekevät, kun herrat eivät kuule eivätkä näe mitään muuta kuin tuota tyhmää peliänsä?" — "Sentähden juuri kutsuttiin neiti Kulecke, hän saa lukea meille jotakin, sillä hänellä on merkillinen ääni." — "On kuin korpraalilla", sanoin minä äreästi.
Kello kahdeksan tulivat ensimäiset, se on: me Buchholzit olimme jo vähän aikaisemmin siellä, ottaaksemme hätätilassa vastaan vieraita. Kieltämättä oli asunto varsin loistava.
Kaikki uutta ja siistiä, lehtikasvia ikkunoissa, kukkakori sohvapöydällä, lamput kirkkaat ja Emmi vähän arkana kuin nuori keijukainen odottelemassa vieraitansa.
Weigeltit tulivat jotenkin kömpelösti juuri minuutilleen. Emmi tervehti Augustaa sydämmellisesti, ja herra Weigelt sanoi osaavansa pitää suuressa arvossa sitä onnea, että Augusta ja hänet oli kutsuttu. Tietysti oli hänellä nytkin semmoinen kaulaliina, kuin ei kukaan muu enää käytä. Sitte tuli neiti Kulecke ja selitti passo-äänellään, että asunto oli erinomaisen runollinen. Tohtori Paber, joka sitte tuli, lausui, kuten sivistynyt mies ainakin, muutamia kohteliaita sanoja minulle ja kehui minun merkillisesti nuorentuneen siitä asti, kun viimeksi olimme yhdessä.
Asessori Lehmann, tohtorin paraimpia ystäviä, oli frakkiin pukeutunut, vaikka kaikilla muilla oli vain mustat nutut; siitä tohtori häntä vähän pilkkaili, niin että hän joutui vielä enemmin hämilleen, kuin jo tullessaan oli. Ei rouvakaan juuri suutansa avannut.
Herra Kleines tuli viimeksi, kädessä heleänpunaiset hansikkaat, niin että olisi luullut hänen tulevan suoraa päätä verimakkaran teosta; mihin seurapiireihin hän nyt tuolla tavalla tahtoo vaikuttaa!
"Kas niin", sanoin minä Emmille, "nyt panemme ravut kiehumaan, vieraathan jo ovat koossa. Pysy sinä vain vierasten luona…"
"Ovatko ne kaikki ravut tuossa?" kysyin minä tytöltä kyökissä. "Ovat kyllä, rouva!" — "Eivät ne riitä." — "Onhan sitä paistiakin ja jäljistettä." — "Missä on jälkiruoka?" — "Tuolla kahverissa." — Minä otin kynttilän ja menin kahveriin. Oikein, siinä oli kolmekin vatia puuroa. Minä maistoin: ei mitään voimaa eikä mehua: yhtä hyvin olisi voinut ikkunanruutua nuolaista. "No niin", ajattelin minä, "hänhän sen niin tahtoo."
Päätäni pudistellen katsoessani noita puurovateja kuulin nurkasta rapinaa ja napsetta. "Mitäkähän siinä on?" ajattelin ja vein kynttilän lähemmäksi. Korista se ääni kuului. Ja mitä siinä oli, kun kantta kohotin? Rapuja ja mimmoisia jättiläisiä!