"Sitä hän sinulle vain uskotteli, puolustaakseen jollakin tavalla itseään. Ajattelehan, miten paljo öljyväriä ja lattialakkaa Menzelin olisi pitänyt myödä, ennenkuin olisi saanut kokoon toista sataa tuhatta markkaa. Kyllä hänen olisi täytynyt seisoa puodissa yöt päivät. Ei, eipä niihin ihmisiin voi niin vain luottaa, pitää osata arvata heidän ajatuksensa."
Meidän sillä lailla puhellessamme oli Betti jo sen osan seinästä pannut suurella pensselillä pohjamaaliin. Kun pensseliin vielä jäi väriä, menin minä kyökkiin ja koetin puulaatikon kylkeen, millaista se maalaaminen oli; eikä se ollut ollenkaan vaikeaa. "Täst'edes me emme enää tarvitse koskaan maalaria", huusin minä Bettille, "me maalaamme itse kaikki ja säästämme siten hyvät rahat!"
Kun Kaarle tuli päivälliselle, ei tuota aljettua maalausta tietysti käynyt salata häneltä, se kun oli juuri kuivamassa. Hän katseli sitä, pudisti päätänsä ja sanoi: "Vilhelmiina, pelkäänpä, että siitä aina huomaa erotuksen. Jättäkää maalaaminen sikseen ja ennemmin paperoitkaa porstua!"
"Vai rupeaisimme me sillä tavalla tuhlaamaan rahaa!" vastasin minä, "eihän toki, Kaarle. Eikä tuo muuten ole taiteen edistämistä, jos sitä ajattelemattomasti heti alussa moititaan. Odotahan ja arvostele sitte. Huomenna saat jo nähdä aivan toista." — Toista hän näkikin, mutta ihan päinvastaista, kuin olin odotellut.
Missä lienee vika ollutkaan, en tiedä, vaan kun Betti seuraavana päivänä rupesi kuvia maalaamaan, tuli seinä yhä merkillisemmän näköiseksi. "Betti", sanoin minä sovitellen, "luullakseni ei sinulla vielä ole oikeata maalia; mitähän jos maalaisimme kaikki seinät yhdellä värillä? Vaikka pappa tahtookin papereja, hän kun ei oikein luota meihin, niin kyllä hän rauhoittuu, kun porstua on siisti kuin helmi."
Me lähetimme piian maalikauppaan tuomaan ruukussa maalia neljälle seinälle ja suuren pohjauspensselin. Kun kaikki vanhanaikainen on uudestaan muodissa, miellyimme me kaapin takana olleesen väriin ja päätimme tehdä kaikki tummansiniseksi.
Laiskat me emme suinkaan olleet. Betti, seisoen kyökkirapuilla, maalasi yläpuolta, minä polvillani maassa alempaa. Kun maali loppui, lähetettiin tyttö juoksemaan toista. Oli siinä kiirettä!
"Niin", sanoi Betti, jota maalaaminen huvitti yhtä paljon kuin minuakin, "nyt pitäisi tulla vieraita."
"Niitä vielä tarvittaisi", sanoin minä. "Lapsi, meidän pitää joutua, ett'ei meitä häiritä, ja saada työ tuossa paikassa valmiiksi, ennenkuin pappa, tulee."
Mutta kiire on sekä rasittavaa että vahingollista. Hätäillessään sysäsi Betti maaliastian kyökinrapuilta ja kaunis siniväri roiskahti lattialle.