Niin olikin. Vävy tahtoi toivottaa onnea ennen menoansa sairaskävelylle ja jätti Emmin meille koko päiväksi. Kuva miellytti tohtoria sanomattomasti. Hän kysyi minulta salaa, mitä se maksoi; minä rauhoitin häntä sanoen, että hän vielä kerran saa ehkä periä sen. — Iltasilla oli meillä koko joukko vieraita, ja Kaarle, se kunnon mies, oli pitänyt huolta Johannespuiston viinistä. Se oli hämmästys minulle, ja sentähden vietettiin hauskuutta myöhään yöhön asti.
Ennen maata menoani hiivin vielä kynttilä kädessä kuvan luo ja vannoin: "Minä olen tekevä, mitä voin, sen tässä lupaan, vaan yliluonnollista ei kukaan voi vaatia minulta, ei mikään kuva koko maailmassa." — Kaarle oli tullut katsomaan, missä minä viivyin, ja sanoi minun näyttäneen hyvin kummituksen kaltaiselta. Syvempiä tunteitani minä en voinut hänelle ilmaista, siksi oli hän liian vallattomalla mielellä.
Uusi sukulaisuus.
Hehän tulevat asumaan aivan salaneuvosten kortteliin; etupuolella on heillä kukkatarha, takana kasvihuone, tallit ja kuskin asunto, ja puutarhurin pitää oleman pöydässä passarina, jota tointa varten he hänelle ovat luvanneet palkan lisäksi kuusi paria valkoisia pummulihansikkaita. Mutta pesettää täytyy hänen omilla varoillaan, koska hän siten pitää niitä säästäväisemmin. Huonekalut ovat he ottaneet eräältä köyhtyneeltä paroonilta; ne ovat jo aitassa tallella. Heti kun käsityöläiset joutuvat pois talosta, pidetään häät, ja matkalta, Pariisista tai Wienistä, palattuaan asettuu nuori pari koruhuoneihin. Kaikki posliinit ovat sinikirjaiset, ja pesulaitokset kyökissä valkoisesta marmorista ja kullatut. Eipä ruhtinaallakaan voisi olla komeampaa.
Sen kaiken kertoi Augusta Weigelt, kun taas pitkän ajan perästä kerran tuli meillä käymään. Vaikeahan hänen on päästä liikkeelle siitä asti, kun heille taas on tullut lisäksi pienokainen. Poika vaurastuu vaurastumistaan eikä toinenkaan, joka on tyttö, näytä huonoimmalta; se selvisi hyvästi panorokosta, vaikka en minä olisi niin nuorena vielä rokottanut. Vaan Augusta arveli, että kerranhan se kuitenkin oli saatava tehdyksi, jos mieli hankkia lapselle täydelliset paperit.
"Sinä jo kaiketi ajattelet sopivia sulhasia tyttärellesi?" kysyin minä leikillisesti. — "Enpä juuri", vastasi hän, "vaan kun pienokainen makaa uneksien kätkyessään ja minä istun käsitöineni vieressä, silloin rupeavat välistä ajatukset lentelemään. Semmoinen lapsi kasvaa nopeammin, kuin luuleekaan, ja sen pitää saada erinomainen kasvatus. Eihän voi tietää, millaisiin piireihin hän vielä kerran on joutuva. Veljeni naimisesta muuttuu meillä hyvin moni kohta."
"Hänen morsiamensa lienee todellakin suurenmoisen rikas", sanoin minä, "jos kaikki niin on, kuin sinä kerrot; kokonainen talo siinä kaupunginosassa vaunuineen ja hevosineen, siihen tarvitaan rahaa. Veljesi Emil on todellakin onnellinen." — "On tietysti", sanoi Augusta hätäisesti, "hän tulee hyvin onnelliseksi ja pääsee niin sanoakseni kultaläjään. Kun ajattelee, ett'ei Emilillä ole mitään muuta kuin oma itsensä, ja suunnattoman rikas morsian ottaa hänet puhtaasta taipumuksesta…" — "Missä hän sitte oikeastaan tuli tuntemaan Emilin?" keskeytin minä. — "Kaikkein ensiksi eräissä lakimiesten pidoissa, joihin muutamat sisarrikkaat ystävät kutsuivat Emilin, hän kun on hyvä tanssija. Ja juuri lakiasiat miellyttävät suuresti morsianta. Emilistä on vielä tuleva tohtori ja, ell'ei kovin kalliiksi käy, professorikin tai jokin muu arvokas henkilö. Siihen morsian lujasti luottaa, sanoo Emil." — "Mutta eihän Emil ole mikään niin suuresti oppinut", sanoin minä, "siinä on morsian kaiketi pettynyt." — "Pitää teidän sentään myöntää, että Emil on varsin kaunis nuorukainen." — "On kyllä", vastasin minä, "vaan mikäli minä tiedän, on professorien kauneus vähän niin ja näin, vaan sen sijaan on heillä enempi päässä, kuten kuoleman jälkeen on tieteellisesti todistettu. Minä kyllä olen hyvilläni, jos morsian voi luottaa pääsevänsä professorin rouvaksi, ja Emilille minä toivon, ett'ei hän naisi mitään rahakaappia, vaan ennemmin saisi hyvän sydämmen ja sielun, jossa ei olisi pahoja poimuja. Onko hän todellakin onnellinen taikka noin itseksensä oikein tyytyväinen?"
"Kyllä minä luulen", vastasi Augusta. "Ja miksikä hän ei olisi? Saahan hän kaikkea, kuin suinkin voi haluta. Ja vanhempiaan voi hän sitte auttaa ja meitä myöskin. Hän kyllä tietää, miten vaikea meidän on selvitä." — "Niin hänen onkin tehtävä", sanoin minä, "ja kunhan hän vain niin asettelee, että saa kassan avaimen käsiinsä, niin tottapa hän omaisiansa muistaakin." — "Eikö auta todellakin?" huudahti Augusta iloisesti; "äiti uskoo aivan samoin; isän ei tarvitse sitte enää vaivata itseään sivutöillä, ja surut ja huolet loppuvat kerrassaan!" — "Sitte tulette hyvästi toimeen seitsemällä kymmenellä", myönsin minä, "jospa vain niin pitkälle päästäisiin kerran!"
"Kauan tätä pulaa ei enää kestä", sanoi Augusta, "ja minä soisin, että häät jo olisivat onnellisesti vietetyt… ne ovat meille kovin tukalat." — "Sittekinkö, vaikka on niin hyvät toiveet?" — "Se loisto se juuri tuottaa meille huolia", vastasi Augusta. "Emmehän me voi olla perin toisenlaiset kuin ne ylhäiset vieraat, joita häihin kutsutaan, se olisi ilmeinen häpeä. Mieheni ei voi tulla vanhassa frakissaan ja minun paras leninkini on jo ihan vanhanaikainen. Ja jos jotakin lahjoitamme, pitää olla ainakin sokuripihdit tai suola-astia tai jotakin muuta kultasepästä. Äiti tosin neuvoi meitä ostamaan panoksen pöytä-astioita, joka näyttää joltakin, vaan siihen me emme kykene, ne ovat meille liian kalliit." — "Älä pahastu, Augusta, jos sanon, että äitisi on itse järjettömyys. Mistä te otatte rahan semmoiseen tuhlaukseen?"
Augusta tuli näistä tosista sanoista hämillensä ja vastasi änkyttäen ja hitaasti: "Me olemme laskeneet kaikki tarkimmiten yhteen, ainoastaan välttämättömimmät asiat. Sadalla taalerilla me selviäisimme." — "Se minusta on teidän oloissanne suurinta tuhlausta. Ajattelehan tulevaisuutta, Augusta!" — "Sitä me juuri ajattelemme", vastasi hän vilkkaasti. "Jos emme mene häihin, silloin olemme ainiaaksi suljetut pois siitä ylhäisestä seurapiiristä. Ja missäpä muualla pääsisi semmoisten ihmisten tuttavuuteen, jotka sitte voisivat tehdä jotakin pojan hyväksi, milloin hän tarvitsee hyvää puolustusta päästäkseen eteenpäin. Olisiko viisasta suututtaa ylhäisiä sukulaisia, jotka, kuten Emil sanoo, kutsuvat illanviettoihinsa yksin kreivejäkin ja muita kuuluisia ihmisiä?"