Kaarlella oli kiire, niin että hän nousi pöydästä, ennenkuin me muut ehdimme ottaa toista kertaakaan. Minä olin jo juosta jäljestä sanomaan, ett'en minä ollut mitään pahaa tarkoittanut, vaan Betti sanoi: "Miksi olit niin äreä, mamma?" — "Minäkö äreä?" — "Siltä se ainakin näytti." — "Olihan minulla syytäkin olla tyytymätön." — "Ei, mamma." — "Vai ei?" — "Ei. Kun sinä niin kauan viivyit, tuli pappa levottomaksi ja kysyi: missä on mamma? Minä koetin kierrellä, mutta tiedäthän, kun hän oikein vakavasti ja jyrkästi kysyy, täytyy hänelle tunnustaa totuus." — "No, ja sitte?" — "Minä vastasin; olehan huoletta, pappa, muista, että kohta on syntymäpäiväsi." — "Betti, mitenkä sinä saatoit ilmaista…" — "Minä tiesin papan tyytyvän siihen, ja sehän se oli tottakin. Jos sinä olisit hänen leikkiinsä vastannut iloisesti, olisi kaikki ollut hyvin. Tällä kertaa on vaikea sanoa, kumpi meistä on lorunnut." — "Betti! Ei minun tarvitse ottaa sinulta vastaan moitteita." — "En minä sitä tarkoittanutkaan, mamma, mutta olen minä kyllin suuri, älytäkseni, että sinä olisit myöntyväisyydellä paremmin selvinnyt." — "Semmoisia mielipiteitä minä en ole sinulla ennen huomannut." — Hän nousi ylös ja alkoi puhua hiljaisella äänellä: "Minä kerran uskoin tulevani onnelliseksi, me emme koskaan siitä puhelleet, mamma; mennyt on minun onneni… emmekä ole siitäkään puhelleet, sinä ja minä. Mitäpä me sanoilla olisimme tehneetkään? Sinä tiesit sen yhtä hyvin kuin minäkin. Rakkauden, jonka aioin antaa sille yhdelle, tahdon nyt jakaa teille kaikille, mikäli voin. Ja nyt tiedät, minkätähden minulla on toisenlaiset ajatukset! Anna anteeksi, että sinua äsken ja ennen olen pahoittanut. Tahallani sitä en ole tehnyt."
Hän meni ja minä jäin istumaan, mieli raskaana. Betti oli sanonut iloisen keväänsä loppuneen. Hyväpä oli, ettei kukaan nähnyt, miten minä itkin. Vähän toinnuttuani päätin täst'edes tehdä hänen elämänsä niin keveäksi kuin minä puolestani saatoin. Ei yhtään katkeraa sanaa pitänyt minun suustani pääsemän, mutta jos joku muu häntä loukkaa, varokoon itseänsä!
Kaarle oli tapansa mukaan syötyään käynyt levähtämään, jota varten minä olin neulonut hänelle suuren peitteen. Minä menin hänen luoksensa. Kun minä avasin oven, aukasi hänkin silmänsä. "Kaarle", sanoin minä, "jos et ensinkään tahdo, niin jätä vain viininkauppa sikseen." — "Miten tahdot, Vilhelmiina", sanoi hän kylmästi. — "Eikö sinulle maistunut ruoka tänään, Kaarle?" — "Ei." — "Oliko se minun syyni?" — "En minä sitä ole sanonut?" — "Kaarle, minä olin vähän kiihtynyt." — "Siltä minustakin näytti. Vastaisen varaksi minä sentähden neuvoisin sinua jättämään viinien maistelemisen. Paljon seoittamista sinä et oikein kestä." — "Kaarle, johan annat takaisin omat sanani! Pahastuitko minuun, Kaarle?" — "En, tiedänhän minä, ett'et sinä voi mitään luonnollesi, miksipä siitä pahastuisin?" — "Kaarle", sanoin minä, "sinä olet kunnon poika ihan lapsesta asti. Minä myönnän, että olin kiivaampi, kuin olisit ansainnutkaan, mutta siitä huolimatta: olenko koskaan parempaa isää toivonut lapsilleni kuin sinä? Tulee vielä hetki, joka puhdistaa minut, eikä se ole kaukanakaan, usko se. Illalliseksi saat hyvän pihvipaistin, kun et päivällisellä saanut riittävää osaasi. Tahdotko sipulin vai munan kanssa, Kaarle?" — "Molempien." — "Ja Mynchenin olutta haetan myöskin. Nukahda nyt vielä vähäsen; kyllä minä herätän, kun tulee aika mennäksesi konttoriin." — Lähtiessäni suutelin häntä. Sovinnon enkeli oli laskeutunut valvomaan hänen vuoteensa vieressä. Hyvä peite hänellä ainakin oli päällänsä.
Kuva se nyt oli koko olemukseni pääasia, se piti tuleman verrattomaksi, vaikka minun olisi pitänyt istua koko kolme viikkoa niinkuin hautova kana. Niin pitkää aikaa ei kuitenkaan tarvittu, sillä oikeinpa ihmetytti sen edistyminen; sitä Bettikin, joka oli joka kerran minun kanssani, suuresti ihmetteli ja tuli viimein vakuutetuksi, ett'ei hän ollut koskaan tuleva niin taitavaksi. — "Värien seoittaminen on liian vaikeata", sanoi hän, "lautasella on vähä joka väriä ja ne kaikki hämmennetään sekaisin, vaan kun siitä pistältää pensselillä liinakankaalle, soveltuu se kuin vartavasten tehty sinun näköösi. Minä luulen taiteen olemukseksi sitä, että maalari osaa huomata luontoa ja luonnollisuutta." — "Joll'et vain siinä erehdy, Betti", vastasin minä, "onhan ne silmät toki muillakin. Ei, minun mielestäni on taiteen pääolemus se, että hän joka kerran kastaa pensseliänsä oikeaan väriin!"
Maalaamisen oppiminen syrjästä katselemalla oli siis turha toivo; päin vastoin luopui Betti nyt puunmaalauksestakin, joka muka vain oli tuhrimista ja jonka tähden hän oli laiminlyönyt kirjallisuutta, vaikka hänellä oikeastaan juuri siihen onkin taipumusta, kuten koulutodistusten paremmista numeroista näkyi. Sen takauksen johdosta minä rupesin useammin kutsumaan meille herra Feodor Wichmann-Leuenfelsiä, joka jo oli käynyt näyttäytymässä; vaikka Betti häneltä hyvin vähän viisastuu ja eno Fritz raakamaiseen tapaansa häntä sanoo patentatuksi sepustusmestariksi. Kun Kaarlekaan ei sanonut ehdottomasti luottavansa runoilijan uraan, niin olen minä yksin tukemassa tätä ylös pyrkivää neronalkua. Mutta Leuenfels on etevä, sen huomaa heti, kun vain kuulee, miten varmasti hän arvostelee muita sepustelijoita. Hän sanoo olevansa liian hyvä pistämään nimeään semmoisen lorun alle.
Tällä välin istumiset lähestyivät loppuansa. Merkillistä, miten se kuva tuli yhä elävämmäksi, kunnes se viimein oli aivan luonnollinen. Musta väri oli silmien alta kadonnut ja keltainen kaulasta, ja niiden sijaan tullut aivan säännölliset varjot; värilliset pilkut näyttivät aivan samanlaisilta kuin minun istuintuolini koruompelus, ja kädet, joissa oli ollut paljo työtä, olivat ihan kuin minun omat käteni. Minä perin hurmauduin katsellessani kullatuissa kehyksissä riippuvaa valmista kuvaani ja ajatellessani Kaarlen ihastusta syntymäpäivänään! "Onpa taide kuitenkin jalo", sanoin minä, "minusta minä vain kuvassa näytän liian kauniilta, herra professori." — "Te erehdytte", vastasi hän, "muotokuvaajan tulee, paitsi kopioida luontoa, myöskin koettaa antaa samannäköisyydelle miellyttävin muoto. Ihmisen näkö vaihtelee mielialan mukaan tässä olen minä maalannut teidät semmoiseksi, kuin näytätte, milloin oma tai toisten onni kirkastaa kasvonne." — "Vaan enköhän minä ole vähän nuorehkoksi sattunut tulemaan?" — "Mamma, mitä nyt puhutkaan", sanoi Betti, "tuollaiseksi, kuin kuvassa olet, tunnemme me kaikki sinut, niin kauan kuin voimme sanoa: oma, rakas kunnon äitimme. Toisen näköinen et ole koskaan ollut." — "Jos sinä vain olet tyytyväinen, en minä enää huoli vastustella; tiedäthän, ett'en minä ole mikään hirviö. En minä turhamaisuudesta itseäni maaluuttanut, herra professori, vaan kun lapset välttämättömästi tahtoivat." — "Sitte on teillä hyvin järjelliset lapset", sanoi hän.
Meille olivat istumiset olleet tosi huvituksena; senpätähden tuntuikin niiden loppuminen ikävältä. Betti katsoi maalaamista minun istuessani taikka soitti pianolla, mitä ulkoa muisti. Kun Bachmann viimeisen kerran auttoi puvun muuttamisessa, sanoin minä lähettäväni noutamaan leningin ja osoitin osaavani palkita kohteliaisuutta. Kuva jäi vielä syntymäpäivään asti professorin atelieriin.
Vähän kuumeen väreitä tuntui ruumiissani, kun viimein se päivä koitti, jona Kaarle oli hämmästyvä. Edellisenä päivänä iltapuoleen oli professori itse ollut läsnä kuvaa ripustettaessa salin seinälle, että se tulisi oikeaan paikkaan, hyvään valoon, eikä mihin hyvänsä epäedulliseen komeroon. Minä suljin oven ja otin avaimen taskuuni. Betti oli menehtyä odotuksesta, jopa laulelikin iloisia säveliä, jota ei ollut pitkälleen tehnyt.
Aamusilla ylös noustua joimme kahvin leivoksien kanssa niinkuin muinakin syntymäpäivinä ja annoimme miehelleni koko joukon hyödyllisiä pikku kapineita, jotka häntä hyvin miellyttivät. Sitte minä avasin salin oven. "Kaarle", huusin minä, "täällä on joku, joka tahtoisi puhutella sinua." — Vähän äreissään häiritsemisestä riensi hän saliin ja me varpaisillamme hiljaa ja varovasti jäljestä. Siinä hän seisoi kuvan katselemiseen vaipuneena, mutta kun Bettin kengät narisivat, kuuli hän tulomme. "Vilhelmiina", sanoi hän liikutettuna, "hyvä, kunnon vaimoni, etpä olisi voinut tehdä minulle suurempaa iloa", ja veti minut syliinsä sekä suuteli otsalle ja huulille. Betti paukutti riemusta käsiään: "Enkö sitä jo heti sanonut! Jospa vanhemmat vain aina tekisivät lastensa viittauksen mukaan." — Kaarle hymyili hänelle ja kiersi toisen käsivartensa hänen ympäri. Tämä oli syntymäpäivä, jommoista meillä ei vielä koskaan ennen ollut, niin onnellinen ja liikuttava.
"Onko kuva sinusta hyvä, Kaarle?" kysyin minä, sillä tietysti minä tahdoin kuulla hänen arvostelunsa, "onko se minun näköiseni?" — "Sinä se olet ilmi elävänä", vastasi hän, "ja kuitenkin on siinä vähän enempikin: kuvassa sinä olet aivan kuin silloin morsiamena ensi rakkautemme aikoina. Joko huomaat?" — "Siis liian nuoren näköinen?" — "Ei, vaan se herättää muistoja, ja kun sinua itseäsi nyt katson, huomaan aivan samat piirteet sinun kasvoissasi. Taiteilija on vain osannut tehdä ne selvemmiksi, kuin me tavallisesti huomaamme." — "Ethän enää ole pahoillasi äskeisestä päivälliskinasta? Minä olin silloin ensimmäisen kerran istumassa…" — Hän pani hellästi kätensä suulleni. "Pianhan se myrsky meni ohitse, eikähän ukkonen ole vielä koskaan iskenyt meidän taloomme, vaikka sinä monestikin olet ollut ukkostuulella." — "Kaarle, hankihan vain joskus paljo huuhdeltavaa, niin kuka takaa…" — "Vilhelmiina, pitääkö kuvan nyt pilkata sinua? Katsopas, miten ystävällisesti ja miellyttävästi tuo maalattu rouva Buchholz minulle hymyilee", — Minä naurahdin ja sanoin: "Olenpa minä tähän ripustanut itselleni oivallisen varoitustaulun." — Ovikello soi. — "Lapset", sanoin minä, "tulee vieraita: Emmi ja tohtori Wrenzchen arvattavasti."