Minä kysyin professorilta, oliko hän aina asunut tässä samassa paikassa, johon hän vastaukseksi selitti maistraatin tuominneen hänet muuttamaan, kun siihen paikkaan, jossa hän ennen asui, oli rakennettava kauppapuoteja. "Minun vanhassa atelierissani oli riippuva kasvitarha", kertoi hän, "ja siitä näki halkovarastojen yli Spreelle asti. Vieressä oli suuri jalava- ja lehmuspuisto kuin pikku metsä. Keväällä tuoksusivat lehmusten kukat niin suloisesti, peippo kävi juomassa minun kukkatalrikeiltani, naapurin kyyhkyset noukkivat leivänmuruja, joita Bachmann heille ripotteli, yksin satakielikin ja muut harvinaiset linnut asuskelivat ja lauloivat puissa joen rannalla. Siellä asui kuin maalla, niin rauhallista siellä oli. Villi viiniköynnös kiertelihe ylös kattoon asti ja kukkia kasvoi kaikenvärisiä. Minun kasvitarhani piti oleman kirjava kuin ennen isänkotini tarha." — "Meillä ei oikein menesty mikään, varjossa kuihtuu kaikki", sanoin minä. "Mutta suloista teillä on silloin ollut, kun satakieletkin asuivat keskellä Berliiniä." — "Valitettavasti ei sitä iloa kauan kestänyt. Kun se pikku lintu ja koko maailma nauttivat laulun viehätystä, tuli joku koditon kissa hiipien ja sieppasi sen." — "Eikö se olisi tullut toimeen varpusilla?" — "Ei toki; kissat syövät mielellään satakieliä, ne oleskelevat mukavasti kyllin alhaalla pensaissa. Kun sittemmin puut hakattiin kauppapuotien tieltä, pakenivat laululinnutkin." — "Sen minä kyllä suon kissalle", riemuitsin minä. — "Kohta revittiin kaikki asunnotkin, atelieri ja riippuva kasvitarha, ja ihanuus loppui. Toivokaamme kauppataloista hyötyä Berliinille sekä käytöllisesti että myöskin rakennustaiteellisesti."
"Paljon minäkin siitä hyvää toivon", vastasin minä, "sillä kun näkee toriväen iltasilla myöhään koriensa vieressä maassa makaavan ja kaiken aikansa, yöt päivät, elävän ulko-ilmassa kuin Italian kerjäläiset, olipa sää millainen hyvänsä, silloin täytyy jokaisen järkevän tunnustaa, ett'ei tuommoinen terveyden rääkkääminen ole ihmisellistä. Ovathan ne talonpojatkin ihmisiä. Sitä paitsi toivon minä näiden kauppatalojen sivistävästi vaikuttavan tori-ihmisiin, joiden elintavat tähän asti ovat olleet huononlaiset. Ajatelkaahan vain, mitä minulle toissa kesänä tapahtui juuri kylpymatkojen aikaan! Minä menen torille ostamaan palkoherneitä, vaan kun torimatamilla on vain liiaksi kasvaneita, epäilen vähän ja sanon totuuden mukaan: En minä näitä voi panna mieheni eteen, hyvä rouva; on paha mieleni, kun teillä ei ole nuoria, jääkää hyvästi! Ja mitä hän vastasi? Minulle ei sanaakaan, vaan naapurillensa huusi hän: Rouva Meijer, tuo nyt oli olevinaan hienon hieno! Vaan ei se mikään hieno ole, sillä jos se hieno olisi, niin ei hän nyt olisikaan Berliinissä! — Semmoista toki ei voi tapahtua kauppataloissa, poliisin heti tarttumatta asiaan ja viemättä niin sivistymätöntä eukkoa parannus vankilaan! Vai pitäisikö ehkä torimatamien tähden matkustaa Nordeneihin!"
Sitte pidettiin välilomaa ja minä sain katsahtaa alotettua työtä. Semmoisilta lienevät ihmiset näyttäneet alimmalla kehitysasteellaan: kuva oli jo haamultaan tunnettava, vaan ei vielä valmis. Vartalosta oli vasta muutamia viivoja ja tuolista, jolla minä istuin, ainoastaan maalipilkkuja; käsille oli professori toistaiseksi merkinnyt paikan ihonkarvaisella maalilla. — "Minä luulin maalarien alottavan ylhäältä tukasta ja tekevän pala palalta alas asti kaikki kerrassaan valmiiksi", sanoin minä levollisesti katseltuani kuvaa. — "Mahdollista kyllä, että jotkut niinkin tekevät", sanoi professori, "minä puolestani ennemmin suunnitsen koko kuvan pääkohdat niin tarkkaan kuin mahdollista ja sitte yksityiskohdat kehittelen, mikäli minusta missäkin tapauksessa näyttää taiteelliselta ja vaikuttavalta." — "Minä olen hyvin utelias näkemään, millainen siitä tulee", vastasin minä. "Mutta sanokaahan, jääkö tuo musta silmäin alle ja onko minun kaulani todellakin noin keltainen?"
Professori ei ollut kuulevinaankaan sitä kysymystä, vaan painalsi sähkökellonsa nappulaa, jolloin Bachmann heti tuli. — "Saanko tarjota teille vähän virvoitusta?" kysyi hän. "Jos tänään vielä istutte toisen tunnin, ehdin minä enemmän kuin toiste kahta vertaa pitemmässä ajassa, ja sentähden minä soisin, ett'ette väsyisi." — "Olenko minä sitte jo tunnin istunut?" kysyin minä kummastellen, kun minä luulin tulleeni vasta muutamia minuuttia sitte, mutta viehättävässä paikassa kuluvat tunnit lentämällä. — "Jo lähes kaksi tuntia", sanoi Bachmann — "Kun teiltä ei kysytä, olisi paras olla puhumatta", sanoi professori hyvin selvään, "teistä pitäisi olla samantekevä, miten pitkiksi minä tuntini luen. Tuokaa te Johannespuiston viiniä, leivoksia, hedelmiä ja muuta sellaista." — Vanhus lähti tyytymättömän näköisenä, vaan palasi heti leppyisempänä ja asetti pöydälle, mitä professori oli pyytänyt. Sitte katseli hän aljettua kuvaa ja sanoi levollisesti: "Tulee siitä!" ja meni pois. Se minuun vaikutti mahtavasti.
Virkistys teki minulle sangen hyvää ja viini oli niin maukasta, ett'en muistanut koskaan ennen sen vertaista juoneeni; sentähden kysyin minä, mistä se oli kotoisin, koska minä aioin, jos se vain ei ollut ylen kallista, neuvoa Kaarleani hankkimaan sitä syntymäpäiväkseen. — "Tätä viiniä tilaan minä suoraan ystävältäni maatilalliselta Otto Sartoriukselta Mussbachista Reinin-Pfalzista", selitti professori. — "Myökö se herra muillekin?" — "Koettakaa kerran; kyllä olette tyytyvä häneen. Siitä asti kun ranskalaiset tekevät Bordeauxin viinejä Italian viineistä, pidän minä oikeaa saksalaista tavaraa parempana, varsinkin kun hinta on sama, kuin noista ranskalaisistakin väärennyksistä saa maksaa." — "Se minusta on selvää", vastasin minä, "näkyypä sitä yhä oppivan jotakin." Ja osoitteen piirsin minä muistiin.
Väliloman jälkeen maalattiin taas, ja kun professori viimein lakkasi, oli kuva jo aivan toisen näköinen. Bachmann oli ollut oikeassa, kun sanoi: Tulee siitä!
Vanhus auttoi minua viereisessä huoneessa pukua vaihtaessa, ja kun sanoin jäähyväsiä, lupasi professori minun tuoda Bettin jo seuraavalla kerralla kanssani; minä olin hyvin kestänyt, ett'ei tarvittukaan niin monta istumista.
Vaikka se kiitos minusta oli hyvin mieltä myöten, en kuitenkaan voinut saada ajatuksistani, että minä nyt myöhästyin päivälliseltä, joka ei ollut vielä koskaan tapahtunut. Sentähden täytyi minun miettiä tekosyitä Kaarleni varalle, mutta kun hän heti huomaa, ell'ei kaikki ole päivän selkeätä, en minä ole harjautunut hätävalheiden sepitsemiseen. Tosin minä kaupungin rautatiellä nopeasti jouduin omalle seudullemme, vaan toiselta puolen oli aika sitä lyhempi aivojeni työskennellä.
Kotona olivat he odotelleet ja viivytelleet päivällistä; Kaarle kuitenkin heti, kun huomasi minun neuvottomuuteni, sanoi nauraen: "Oliko silta auki vai eksyitkö väärään hevosrautatien junaan?" — "En", vastasin minä äreästi, "sinun ei huoli luulla minua niin tyhmäksi; päinvastoin olin minä kerrankin etsimässä kelvollista viiniä…" — Kaarle ja Betti katsahtivat silmäkkäin ja purskahtivat molemmat nauramaan kohti kurkkuansa. — "Mitä teillä on irvistelemistä?" tiuskasin minä. — "Hän käy viinejä maistelemassa!" sanoi Kaarle yhä nauraen. — "Niin kyllä käykin", sanoin minä pilkasta suuttuen ja viskasin viiniherran osoitteen pöydälle, "tuossa on kirjoitettuna, jos lukea osaatte, ja nyt saat itse ostaa juomat syntymäpäiväksesi; teidän käytöksenne vei minulta kaiken halun." — "Vilhelmiina, jospa minä olisin tiennyt", yritti Kaarle puolustamaan itseänsä. — "Jätä jo, Kaarle, äläkä rupea riitelemään. Te miehet olette semmoiset, että aina katkotte kovin käsin vaimojenne hienot rakkauslangat. Minä tahdon kuitenkin antaa anteeksi ja unhottaa koko asian sillä ehdolla, että vielä tänään tilaat tätä viiniä. Pyydä myöskin maljaviiniä. Tule, älä revi rikki osoitetta, ja käydään nyt syömään."
Me söimme jotenkin vaiti. Pahalta minusta tuntui sillä tavalla Kaarlea vastustaa, mutta jos se ei olisi tapahtunut, olisi Kaarle tietysti heti päässyt kuvasalaisuuden perille, ja sitä paitsi olisi muuten ollut paljon vaikeampi taivuttaa häntä viininkauppaan. Ja mitenkä me silloin, kun professori tulee meillä käymään, voisimme tarjota hänelle halvempiarvoista, kuin hän on tottunut juomaan?