"Saammepahan joskus sitä ensin juurta jaksain miettiä ja punnita", lopetin minä sen keskustelun, "nyt katselkaamme näyttelyä, niinkuin sovimme."
Käveltyämme sitte pitkän salin toisensa perästä päästä päähän huomasin minä ajatusteni ei ollenkaan pysyvän nykyisissä kuvissa, vaan sen sijaan paljon vilkkaammin kuin tahdoinkaan, suunnittelevan omaa tulevaisuuskuvaani. Ja kun näin jonkun naisen kuvan, kuului mielessäni joka kerran kysymys, miksikä hänkin oikeastaan oli maaluuttanut itsensä ja oliko hänellä ollut siihen oikeutta. Erinomaisen kauneutensa tähden ei arvattavasti monikaan sitä ollut tehnyt, vaan paraastaan ehkä samannäköisyyden tähden. Moni oli asetettu niin ylös, ett'ei sitäkään etua oikein voinut erottaa. Vaan minulle johtui mieleen, että Ludvig Pietsh, joka oli minut nähnyt siellä sanomalehti-kirjailijain juhlassa, oli kiitellen puhunut minun näöstäni, ja kun panin yhteen kaikki asianhaarat: puoleksi sitovan kysymyksen professori Paulsenilta Neapolissa, Bettin hartaan pyytelemisen, Kaarlen hämmästyksen syntymäpäivänään ja koska ihminen ei kuitenkaan nuorene, niin käsitinpä, että minun täytyi ehdottomasti antautua. Minä viittasin Bettiä tulemaan luokseni ja sanoin: "Puoleksi olen minä horjahtamassa taipumaan pyyntöönne…" — "Miten hauskaa!" riemuitsi hän. — "Vaan minulla ei vielä ole oikeata innostusta, joka antaisi sydämmelleni päättävän sysäyksen. Ensin pitää meidän löytää kuva, joka hajoittaa viimeiset epäilykset." — "Etsikäämme", kehoitti Betti, "minä autan sinua."
Täytyypä tunnustaa, että hyvin moni erinomainen kuva meihin vaikutti viehättävästi, niin ett'emme ruvenneet selviämäänkään nykyisten mestariteosten ihmettelemisestä. Bettin mielestä näytti kokonaan musta puku, ikäänkuin olisi itsensä lakritsilla voidellut, olevan suosituinta taiteessa, mutta se ruumisarkun-omainen puoli maalaustaidetta minua hyvin vähän ihastutti. — "Mitäs tästä sanot?" kysyi hän osoittaen kuvaa, joka esitti hoikkaa, vehreään samettiin pukeutunutta naista, kasvoilla niin ystävällinen hymyily, että varmaan tiesi saavansa häneltä hyvän vastauksen, jos häntä puhutteli. — "Tämä olisi aivan minun kuvani", sanoin minä, "minä vain luulen, että ruuni väri minulle paremmin sopisi, ja sitte puolta pienempi, pienemmät kehykset ovat arvattavasti melkoista huokeammat." — "Joko siis päätetty?" kysyi Betti. — "Jos luulet papan…" — "Päätetty, päätetty", riemuitsi hän minua syleillen, "rakas, hyvä mamma maalataan." — "No, lapsi, ihanhan sinä minua hätyytät; pitää toki ensin katsoa, kuka tämän on maalannut." — "Tässä se on suurilla ja selvillä kirjaimilla", sanoi hän osoittaen alhaalta kuvan nurkasta taiteilijan nimeä. — "Fritz Paulsen", luin minä. — Selvän selvää; mitäpä minun vastustukseni olisi enää auttanut.
Näyttelystä lähtiessämme olin minä jo varmasti päättänyt hämmästyttää Kaarlea sillä suuremmoisella tavalla, varsinkin kun Betti vakuutti kuvilla aina olevan pysyvän arvonsa, vieläpä sen vuosi vuodelta kasvavan. — "Jos ne todellakin kallistuvat, niin eihän mitään ole hukattu", vastasin minä, "eivätkähän ne leipää tarvitse. Mutta yhden asian minä vielä sanon: me emme lue mitään näyttelyn arvosteluja, sillä jos joku huonosti yönsä nukkunut kirjoittaja sanoisi yhdenkään moitesanan tuosta kuvasta, niin haihtuisi minultakin koko maaluutushalu." — "Mutta jos hän puhuu hyvää?" — "Sen me itsekin tiedämme. Etkö kuullut Bruno Meijerin kansantajuisesta ja ikävästä luennosta, että ne taideteokset ovat klassilliset, joita ihmisjoukon suosio pysyväisesti kannattaa? No, olemmehan mekin molemmat ihmisjoukko!"
Muutaman päivän kuluttua astuin minä Doroteankadulle professori Paulsenin luo. Kun minä soitin, avasi joku vaimo oven ja vei minut vastaanotto-huoneesen sekä sanoi jonkun olevan juuri istumassa maalattavana, kuka hänen siis piti ilmoittaa? — Minä päätin professoria hämmästyttää ja vastasin: "Sanokaa vain: joku tuttu Italian-matkalta, niin kyllä hän tietää." — Vaimo katsoi minuun epäilevästi, vaan meni kuitenkin hitaasti maalaajan työhuoneen ovelle ja ennen sinne katoamistansa katsahti taideteoksia ja vanhoja posliinikaluja, joita oli peilipöydällä ja vanhanaikaisen kaapin päällä, ikäänkuin sanoakseen minulle, että joka kappale on luvussa. — "Tuo se on se lohikäärme, joka aarteita vartioipi", ajattelin minä ja, kuten sittemmin sain selville, se olikin totta, sillä se matami Bachmann hoitaa professorin taloutta hyvin tunnollisesti.
Kohta tuli itse professori, tunsi minut heti ja sanoi tuota pikaa olevansa valmis ottamaan minut vastaan, kun vain minä maltoin odottaa kymmenisen minuuttia. — Todellakin hän viipyi ainoastaan vähän aikaa ja puolittain pakottamalla vei minut työhuoneesensa.
Ensi kerran elämässäni minä nyt olin maalarin n.s. atelierissa, jota minä aina olin luullut tyhjäksi huoneeksi, jossa muka suurimman epäjärjestyksen keskellä maalitauluja tehtiin, mutta minun täytyy tunnustaa, että se minun luuloni perustui taiteellisuuden tuntemattomuuteen, sillä olinpa nyt kerrassaan olevinani joissakuissa noista saleista, joita olin nähnyt Italian palatseissa, tämä vain oli paljon siistimpi ja puhtaampi ja miellyttäväksi oleskeluhuoneeksi sisustettu. Seinät olivat osaksi peitetyt Gobeliini-verhoilla, osaksi koristetut, niinkuin museoissa, tauluilla katosta lattiaan asti. Oli siellä aseitakin ja sopivissa paikoissa oli pikku kuvia, vateja, ruukkuja ja värillisiä lasikapineita. Entä erilaisimmat vanhanaikaiset tuolit ja istuimet, pöydät ja kaapit, kaikki kelvollista tekoa ja ihmeteltävän sopusointuiset!
"Ei", sanoin minä selvittyäni ensi hämmästyksestä, "tätä kaikkea en odottanut, tämmöisessä paikassa itsensä maaluuttaminen on huvitus eikä mikään rasitus, ja sanoakseni heti, minkä tähden olen tullut: minulla on se aikomus."
Me kävimme istumaan viehättävään nurkkaan. Professori kysyi, joko minä olin syönyt aamiaista eikä kärsinyt minun vastusteluani, vaan komensi Bachmannin toimittamaan jotakin haukattavaa. Syödessämme puhelimme tarkemmin kuvasta. Ruuniväriä hän vastusti maalaustaiteellisilla perusteilla, koska joku selvempi väri minulle paremmin sopi. Niinpä mainitsin tummanpunaista pukuani, ja se hyväksyttiin. Seuraavana päivänä oli minun jo ensi kerran istuttava mallina, ja ett'ei Kaarle mitään huomaisi, neuvoi professori minua lähettämään sinne leninkini, se kun oli oleva hyvässä tallessa hänen muinaissaksalaisessa kaapissansa. Bachmann saattoi minua auttaa pukeutumisessa, jossa hänellä kuului olevan hyvä taito. — Minä vielä kysyin, sainko tuoda mukaan Bettin, minulle kun johtui mieleen, että hänelle ehkä olisi hyötyä katselemisesta ja hän voisi oppia professorilta joitakuita temppuja; vaan hänen piti tuleman vasta kolmannen istumisen jälkeen, jolloin jo saattoi lausua kuvasta jotakin; sitte sanoi professori tytärtäni sangen tervetulleeksi.
Tämä sopimus tapahtui tiistaina, ja torstaina minä olin ensi kertaa istumassa. Tuntuupa varsin omituiselta, kun näkee edessään liinakankaan, jolle oma kuva on ilmestyvä, ja kun vielä ei osaa käsittää, mitenkä se on mahdollista ilman mallikaavoja, vaan istuu itse siinä mallina ja saa puhella kylliksensä sill'aikaa, kun taiteilija eri pensseleillä sivelee erilaisimpia maaleja rahtusen aina juuri siihen paikkaan, johon kutakin tarvitaan yhdennäköisyyden tähden.