"Pilkkaa vain kylliksesi", vastasin minä, "pääasia on säästö, josta sinä, poikamies, et käsitä mitään."
"Säästökö?" kysyi Kaarle, "Mitä sitte tuo… tuo… (hän etsi lievää sanaa, kunnon mieheni) tuo leikittely on maksanut?"
"Työ on pois luettava, niin ett'ei siitä tarvitse maksaa penniäkään; muut tarpeet minä kirjoitutin rätinkiin."
Kaarle huusi piikaa, lähettääkseen hänet noutamaan rätinkiä maalinkauppiaalta. Piika tuli heti, sillä Kaarle oli huutanut äreästi. Kun hän tuli näkyviin, purskahti eno Fritz raikkaasen riemunauruun, sillä tyttö ei ollut ehtinyt vielä saada kaikkea punaväriä pois itsestään, niin että näytti hyvin hirmuiselta jokaisesta, joka ei asiaa tiennyt. Yksin Kaarlekin sanoi: "Tuommoisena ette suinkaan voi kadulle mennä; luulisivathan ihmiset teidän tulevan suoraa päätä murhaamasta."
Minulle oli erittäin mieleen, ett'ei hän heti päässyt lähtemään, niin että minä voin taitavalla puheen johtamisella saattaa Kaarlen unhottamaan rätinkiasian, sillä kuten maksaessa tulimme huomaamaan, olimme me hyvän joukon maalia tuhranneet, niin että samalla summalla olisi kyllä saatu porstua paperoiduksi, eikä olisi tarvinnutkaan ottaa huonoimpia papereja, ja nyt oli paperoiminen kuitenkin tehtävä. Turmeltuneista omista ja piian vaatteista (piika kun näet jyrkästi vaati uutta sijaan) kerroin Kaarlelle vasta sitte, kun koko asia oli jo melkein unhottunut ja minä sillä välin lujasti ja vakavasti luvannut olla kotoista taidetta vast'edes oviin ja seiniin sovittamatta, johon työhön piti otettaman tottuneita käsityöläisiä, sillä eläähän heidänkin pitää. En minä ollut aavistanutkaan, että säästäväisyys voi jossakussa tapauksessa tulla niin ylen kalliiksi.
Betti maalailee nyt taas puukaluja, vaikka eno Fritz sanoo hänellä olevan erinomaista taipumusta ihmismaalaukseen… sen hän oli selvään nähnyt piiastamme. Tietysti me semmoista pilkkaa vain halveksimme, ja kukapa tietää, eikö porstuasta olisi tullut hyvinkin kaunis, jos me olisimme estämättä saaneet totella omia aatteitamme. Vanhat mestarit tarvitsivat vuosisatoja, ennenkuin pääsivät kuuluisuutensa kukkulalle, ja meillä oli tuskin kahta päivää, mutta sitä ei eno Fritz osaa ollenkaan käsittää.
Miten kauan Betti vielä saa maalaella puuta, on kohta päätettävä, sillä minä pelkään jo liikaa tuotteliaisuutta ja mihin ne kalut kaikki viimein saadaan sopimaan? Minun tehtäväni on miellyttää hänet kirjallisuuteen, vaikka hän ei kovinkaan paljoa toivo herra Wichmann-Leuenfelsistä, jonka tohtori Stinde minulle äskettäin sanomalehtikirjailijani juhlassa esitti Bettille runoilemisen alkeiden opettajaksi.
Muotokuva.
Tänäkin syksynä aioimme Betti ja minä käydä monestikin kuvataulujen näyttelyssä, ensiksi kun minä olen siihen tottunut, toiseksi, kun Betti itsenäisesti harjoittaa maalausta ja kolmanneksi monta kertaa sentähden, ett'ei ensi käynnillä saa ihmispaljouden tähden riittävää käsitystä taiteesta kokonaisuudessaan.
Näyttely-lasaretti on kyllä käytöllinen, mutta kun sen ulkokoristuksena, ainakin kaupungin rautatieltä katsoen, on vain vedenpitävyys, ei se itse näytä pitävän kauneutta kovinkaan suuressa arvossa. Sen taiteellista sisällystä tahdoimme me nyt siten nauttia, että kumpikin oli ensin itsekseen merkitsevä ne taulut, jotka häntä enimmin miellyttivät, ja sitte vasta toiseen kertaan astuessa salien läpi oli kumpaisenkin lausuttava omat ajatuksensa. Vaan siitä ei tullut mitään, sillä kun astuimme ensimäiseen, saliin, oli edessämme univormu-pukuisen miehen mittainen kuva, joka elävältä näyttävänä ryhdikkäästi seisoi runsaasti kullalla koristetun, purpuravärisen verhon edessä. — "Kuka tuo on?" kysyin minä Bettiltä, muistamatta sovittua suostumustamme. — Hän luki luettelosta: Fredrik Frans Toinen, Meklenburg-Shverinin suurherttua-vainaja. — "Senhän heti huomaa, että se joku ruhtinas on", vastasin minä. "Kuka sen on maalannut?" — "Fritz Paulsen", luki hän edelleen. — "Nyt johtuvat kaikki synnit mieleen", sanoin. "Mitäkähän hänkin minusta ajatellee?" — "Kuinka niin, mamma?" — "Näetkös, minä kysyin häneltä Neapolissa, suostuisiko hän maalaamaan minut, ja me jo melkein päätimme asian." — "Sepä olisi hauskaa!" riemuitsi Betti. "Sinun kuvasi… Papan syntymäpäiväksi… sopivampaa lahjaa sinä et voisi keksiä!" — "Mitä nyt loruat? Enkö aivan äskettäin teettänyt oikein hyviä valokuvia, joihin te kaikki niin ihastuitte?" — "Hyvät ne meistä vieläkin ovat, mutta kun noin katselen, mamma… niin oletpa aivan kuin tehty öljyllä maalattavaksi", sanoi hän leikillisesti. "Miten rakas semmoinen kuva meille kaikille on oleva", lisäsi hän vakavasti, "kun…" — "Kunko minä tulen vanhaksi ja harmaaksi?" kysyin minä hymyillen. — "En minä sitä tarkoittanut", vastasi hän, "vaan me emme ehkä aina ole sinun luonasi, ja kun silloin katselee sinun kuvaasi, niin olet sinä elävänä ja rakkaana silmäin edessä. Sinun pitää maaluuttaa itsesi." — "Jos minä jotenkin ankarasti katselisin vävyni seinältä, niin voisi siitä ehkä olla hyötyä Emmille, sillä onpa tapahtunut joskus, että kuvan näkö on hyvintekevästi vaikuttanut omaantuntoon", sanoin minä vähän mietittyäni, "mutta pelkäänpä, ett'ei pappa anna rahoja." — "Eihän tuosta suinkaan pää voi mennä, mamma; maksa kuvasi itse!" — "Elikkä kourase kukkaron sijasta laatikkoa", vastustin minä. — "Kaikki, mitä olen vähitellen säästänyt, annan minä lisäksi", kehoitti Betti. "Ah, miten minä siitä jo iloitsen!"