"Vieläkö uudestaan tämä tuherrus?" sanoin minä kauhistuen. "Katsohan, millaiseksi olet itsesi saanut, minkä näköinen minä olen ja tyttö myöskin."
"Makkaran teko maalla ei ole mitään tämän rinnalla", sanoi tyttö.
Minä sivelin viimeisen sinimaalin seinään, tyttö korjasi pois maaliastiat ja pensselit; Betti ja minä menimme pukeutumaan. Minä en osannut aavistaa, että öljymaali voisi niin roiskua; yksin niskassakin oli minulla muutamia pilkkuja. Ja miten vaikea sitä on saada pois kynsien alta! Ihme ja kumma, mitä tuommoinen maalipisara saa aikaan, kun sattuu väärään paikkaan ja millaisiksihan pyyhinliinat tulevatkaan! Eipä tuo kaikki enää ollut kovinkaan kaunista.
Tuskin ehdimme muuttaa pukumme ja peseytyä häthätää, kun Kaarle ja eno Fritz tulivat. Minä huomasin heidän äänestänsä, miten he työtämme ihmettelivät.
"Emme me mene ulos", kuiskasin minä Bettille, "selvitkööthän rauhassa ensi hämmästyksestään; ensi katsaus se mahtavimmin vaikuttaa."
He tulivat sisään. Kaarle, kuten heti huomasin, ei ollut paraimmalla mielellä, vaan eno Fritzin silmät oikein säihkyivät mielihyvästä ja huonoja sukkeluuksia hypiskeli jo hänen huulillansa.
"Vilhelmiina, enkö sinulle sanonut…" yritti Kaarle alottamaan moitepuhettansa, vaan eno Fritz heti nauraen keskeytti:
"Ei, Kaarle, älä rupeakaan taiteen halveksijaksi; semmoista porstuaa kuin sinun porstuasi ei ole koko maailmassa. Jos sen viet näyttelyyn, saat varmaan suuren kultametaljin."
"Pyydän päästä kuulemasta sinun sukkeluuksiasi", sanoin minä pahastuen, "kun tekee, minkä osaa, niin ei ole tarvis kärsiä lisäksi pilkkaa."
"Sinulla oli varmaankin siniluola mallina?" kysyi eno Fritz, pitämättä lukua minun neuvostani. "Jos nyt vielä sidot veneen uuteen kaappiin, niin on se ihan täydellinen."