Vähitellen talutettiin minut kunniapaikoille eli sohvain seuduille, jossa vanhimmat ja tilavimmat naiset arvokkaasti levittivät loistoa uusilla hatunnauhoillansa. Puhetta kuitenkin oli hyvin vähä. Jotenkin äänettömästi juotiin tee, jonka kanssa oli saatavana hyvin ohuella veitsellä leikeltyä sokurikakkua.
Mistäpä olisi käynyt puhuakaan, kun oltiin kaikki jotenkin vento vieraita? Ilmasta ei kenenkään sovi puhua, teaatteria ei tunneta tarpeeksi ja talous on liian alhaista. Sitä paitsi yhä vielä tuli vieraita, niin että näytti siltä, kuin olisivat Lehmannit hankkineet itselleen rautatien odotussalin ja opastaja kohta tulisi kilistämään kelloaan ja sanomaan: "Mentäköön vaunuihin!" — "Mitähän tästä tuleekaan?" ajattelin minä. "Jos nyt olisimme kotona Landsberginkadun varrella, niin istuisimme jo aika sitte illallisella ja tietäisimme, mitä varten olemme koossa."
Kun viimein jo oli väkeä, niin että olisi luullut seinäin ulos pullistuvan ja minä itsekseni olin kyllästyä koko moisiin pitoihin, alkoi musiikki. Lehmannit olivat hankkineet konservatoriosta nuorukaisen, jonka käsissä olevia mansetteja sopi tusinaan vain kolme paria. Hän antoi nyt Mozartille pari kolme korvapuustia ja samoin kuulijoillekin; oli se aika rämistys. Vaan siten hän herätti kanarialinnun unestaan, niin että se alkoi huutaa täyttä kurkkua ja sotki koko seuraavaan kappaleen. Vasta sitte kun häkki peitettiin, voitiin häiriöttä jatkaa musiikillista nautintoa. Nuori nainen kiljui sitte salin täyteen ääntä. Sointua siinä minun mielestäni hyvin vähä oli, mutta sitä surullisemmalta se kaikui. Kun suosion taputukset oli tehty, lauloi hän toisen laulun. Sama luonne vähän toiselta puolen, niin että joku vahtimestari olisi siitä voinut tulla surumieliseksi.
"Kas niin", sanoin minä oikeanpuoliselle naapurilleni, kun säestäjä vielä pusersi muutamia valitusääniä pianosta, "nyt on toinenkin lapsi hengettä!" — "Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi hän. — "Oh, niin me aina sanomme, kun surkea musiikkikappale loppuu." — "Minun tyttäreni se juuri lauloi", sanoi hän paljon tarkoittavasti ja kääntyi niin, että tuli katselemaan minua seljällänsä.
Hänelle näyttääkseni, ett'ei hänen käytöksensä minua ollenkaan hämmästyttänyt, koetin ryhtyä puheluun vasemmanpuolisen naapurini kanssa, ja sopivaksi puheen esineeksi astui juuri sisään tavallisuutta paljon pitempi nuorukainen. "Mikäs ihme se tuo on?" kysyin minä. — "Ketä tarkoitatte?" kysyi naapurini. "Tuota pitkää roikaletta, joka seisoo tuossa oven luona; pitäkäähän mielessänne, hän saa vielä aikaan onnettomuutta." — "En minä arvannut poikani milloinkaan antaneen teille aihetta semmoisiin sanoihin", vastasi hän terävästi. — "Antakaa anteeksi, että olen syntynytkään", virkoin minä, sillä miten metsään huutaa, siten metsä vastaa.
Minä päätin olla enää sanaakaan virkkamatta, kun minun oli mahdoton tietää, millä tavalla ne toisilleen olivat sukua kaikki nuo ihmiset, joita Lehmannit olivat koonneet sukulaisparooninsa kunniaksi. Itsekseni minä vain mietiskelin hienoa seuraa. Siitä kirjavasta tarkastelusta minut onneksi herätti illallinen.
Tähän asti suljettuna olleesen huoneesen oli laitettu ruokapöytä täyteen kaikenlaista syötävää, niin että se näytti sangen miellyttävältä, kun ovet avattiin. Ensin syöksyivät herrat sisään kohteliaasti hankkimaan naisille ruokaa. Vaan kellä ei ollut ketään erityisherraa eikä itse tunkeutunut esiin ja ottanut siitä, mitä sattui lähinnä olemaan, hän ei saanut mitään. Viimein minäkin jouduin astiain tienoille, tapasin viimeisen pikku talrikin ja sain siepatuksi veitsen ja kahvelin, vaan samalla huomasin, että paraat syötävät, niinkuin kaviaarit, hanhenmaksa-piirakat ja kananpoika-paistit, jo olivat hävinneet. Kalkkunoista oli vain luurangot jäljellä ja selkäpaistista ainoastaan sija vadilla, jossa se oli ollut. Italialaista salattia ja kylmää ruokaa voi vielä hiukan saada. Samoin olivat vielä hyytelötkin koskematta. Minä otin talrikilleni hiukan noista jäännöksistä ja ajattelin tungoksessa syödessäni, että tarvitaanpa tämmöisillä illallisilla vähän tottumusta, koska kukaan ei vähintäkään pyytele syömään, vaan koko käytös on kuin ryöstöretkellä; itsekseni minä kadehdin noita luutnantteja, jotka olivat esimäisinä hyökänneet. Betti sanoi minulle sittemmin luutnanttien tuoneen hänelle hyviä rintapalasia linnusta, vaikka hän ennemmin olisi tahtonut poronpaistia ja varsinkin kaviaaria. Nuoret olivat näet tavallansa tehneet sopimuksia, koska illallisen jälkeen aiottiin tanssiakin. Lehmannit kuitenkin arvelivat sopivammaksi odottaa ensin paroonin poistumista. Tuotiin viiniä ja maljoja, joista puhe vähän vilkastui; parooni, seisoen kruunun alla, piti jonkinlaista vastaanottoa.
Niinkuin jo edeltä olin arvannut, että se pitkä mies oli tekevä tuhoja, niin tapahtuikin. Jos minä mitä aavistan, niin se toteutuu, vieläpä ihan täsmälleen.
Yht'äkkiä alkoi surista ja humista huoneissa, ja kuten heti huomattiin, oli se kanarialinnun lentoa. Nuorukainen, se pitkä roikale, oli luultavasti sentähden, ett'ei hänellä ollut muuta tekemistä, tahtonut leikkiä linnun kanssa ja saanut pitkillä sormillaan oven vääräksi, niin ett'ei se enää mennyt kiinni.
Sitä meteliä, joka nyt syntyi linnun kiinni ottamisesta! Tuotiin luutia ja raput, ajaakseen lintua johonkin pienempään huoneesen, josta sen ehkä voisi saada kiinni, jos se istuutuisi kartiinilaudalle. Mutta lintu ei lentänyt toiseen huoneesen eikä salissakaan asettunut sopivaan kiinniotto-paikkaan. Ajo kiihtyi yhä innokkaammaksi ja lintu yhä aremmaksi. Kaiken tämän melun aikaansaaja puuhaasi myöskin kömpelyytensä korjaamista; mutta harjaluudalla kiivaasti hosuessaan lintua, niinkuin olisi ilmassa biljardia pelannut, löi hän yht'äkkiä myöskin kaasukruunua, jonka alla parooni seisoi, niin että lasinsirut hänelle tippuivat paljaalle päälaelle.