Vaikka paroonille ei tapahtunut mitään vahinkoa, katsoi hän kuitenkin soveliaaksi poistua semmoisesta seurasta, joka oli tullut hengenvaaralliseksi; ja siitä Lehmannit olivat suuresti säikähtävinään ja hämmästyvinään. Sill'aikaa kun he saattoivat ulos paroonia, sai hampurilainen tohtori linnun kiinni ja tanssi alkoi. Nuoret huvittelivat itseään aika lailla, vaan minusta tuntui helpommalta vasta sitte, kun pääsimme säännöttömältä illalliselta, kuumuudesta ja monen välinpitämättömän ihmisen parista eli sanalla sanoen, hienosta seurasta kotimatkalle.
Landsberginkadulle ja omaan kotiin saavuttuamme sanoi Kaarle: "Vilhelmiina, jos ajattelet samoin kuin minä, niin tuot vähän voita, leipää ja olutta, minulla on nälkä." — "Aivan samaa oli minulla mielessä", vastasin minä. Niinpä me istuimme talvitamineissa kello kolme aamulla kylmässä huoneessa vahvistamassa itseämme kärsittyjen vastuksien jälkeen.
Puhellessamme nyt, ett'eivät Lehmannit olleet ketään huvittaneet noilla illallisillansa, ja tarkastellessamme yksityiskohtia arvonsa ja ansionsa mukaan kysyin minä Bettiltä, eikö eno Fritziä ollut kutsuttu. — "Kyllä hän oli saanut kutsut", vastasi Betti, "mutta hän ei sanonut himoitsevansa moisia pitoja eikä astuvansa liimaan."
"Liima ei minusta ole mikään valikoittu sana", vastasin minä, "vaan jos hän sillä tarkoitti tämänlaisia pitoja, niin minun täytyy siihen suostua, sillä suoraan sanoen: tämä ilta oli turhimpaan kulunut koko elämässäni."
Betti.
Huvitusten aika oli loppunut ja meidän elämämme kului hiljaista menoaan. Kaarlella oli enempi kuin koskaan työtä liiketoimissaan, niin että hänellä oli hyvä halu liikettänsä laajentaa ja itse antautua enemmin oman teollisuuden hoitoon, jos vain olisi löytänyt sopivaa apulaista. Mutta kun kelvollista kauppakumppania ei ollut saatavissa, pysyttiin toistaiseksi entisellään ja hän työskenteli yksikseen. Me koetimme sentähden tehdä elämää hänelle niin suloiseksi kuin mahdollista, koskapahan hän tarkoin katsoen juuri meidän tähtemme monesti myöhään yöhön istui kirjojensa ääressä. Hän puolestaan ajatteli varsinkin Bettin menestystä ja toimeentuloa, jonka hän tahtoi saada turvatuksi. Kun minä kerran toruin häntä liiasta työnteosta, joka hänelle oli tuleva hengenvaaralliseksi, sanoi hän: "Olehan huoletta, lapseni; kun minä kerran suljen silmäni, tahdon minä tietää, ett'ei teidän tarvitse puutetta kärsiä." — "Kaarle, älä puhu niin, saatat minut murheelliseksi. Mitä me teemme mammonalla ilman sinua? Pidä vain itsesi aina hyvästi lämpimänä, äläkä ajattele surullisia asioita; se tekee mielen alakuloiseksi ja turmelee ruokahalun." — "Olkoon niin, Vilhelmiina; mutta emmehän voi olla tunnustamatta, ett'emme me enää ole nuoruuden ijässä."
Semmoisista puheista ei Bettin pitänyt mitään kuuleman. Aivan päinvastoin kuin ennen, teki hän nyt ahkerasti taloustöitä. Vaan iltapäivillä hän sen sijaan kirjoitteli. Runosäkeet häneltä eivät vieläkään onnistuneet, vaikka herra Leuenfels tuon tuostakin hänelle neuvoi runouden alkeita, joll'aikaa minä ommellen aina istuin läsnä, koska ei milloinkaan voi tietää, mihin kaikkeen tuota runoilua käytetään.
Mutta semmoinen runouden opetus ei ole helppoa. Ensin piti Bettin valita mitä hyvänsä sanoja: muuri, mato, helmi, kukka, ja sitte etsiä niille toisia loppusointu-sanoja niin paljo, kuin suinkin löytyi. Kun ei meille kellekään enää johtunut mieleen yhtään loppusointua, tehtiin kootuista sanoista runosäkeitä. Kaunista siitä tosin ei tullut, monessa ei ollut mitään ajatustakaan, mutta herra Leuenfels sanoi sitä välttämättömäksi alkuharjoitukseksi; ken ei osaa taitavasti tehdä loppusointuja, hän ei myöskään tule koskaan kuuluisaksi runoilijaksi. Yksin niinsanotut klassikotkin (ne näkyivät kovin suututtavan Leuenfelsiä) olivat loppusoinnun teossa vain kolhijoita, jota paitsi he ovat lainailleet vanhojen kreikkalaisten ja muiden palkkarunoilijain teoksista.
"Siinä varmaankin erehdytte ja oikeastaan tarkoitatte jotakin toista", vastustin minä, "onko muka Schillerkin, se jalo sielu, koristellut itseään vierasten nerojen tuotteilla? Eihän toki; siksi oli hänen elämänsä liian viaton ja suoravainen."
"Vai viaton!" sanoi Leuenfels halveksivasti. "Hän piti aina paraita viinejä kellarissaan." — "Ne hän kyllä oli ansainnutkin." — "Noillako hyvin tavallisilla sepustuksillaan?" — "Eipä jokainen osaa niinkään hyvästi kuin hän", vastasin minä äreästi, "enkä minä ollenkaan usko tuota kopioimista." — Mitään vastaamatta otti Leuenfels kirjakaapista nidoksen Shakspearea ja toisen Schilleriä ja näytti paikkoja, joista selvästi voi huomata epärehellisyyden. "Hamletissa" oli "Voikaa hyvin" ja "Kavaluus ja Rakkaudessa" samoin "Voikaa hyvin." Hamletissa oli "Tuossa tulee kuningas" ja "Orleansin neitsyessä" aivan samat sanat. Loviisa Miller sanoo "Ah" ja Ofelia sanoo myöskin "Ah", ja koko joukko muita sanallisia yhtäläisyyksiä.