"Näetkö nyt?" sanoi Betti, auttaessaan häntä vertailussa. "Jos Schillerin olisi ollut suoritettava tutkinnoita, niin tuskinpa hän niistä olisi selvinnytkään."
"Ja semmoista vielä niin kauan sanotaan klassikoksi!" sanoin minä pahoillani. "Ketä nyt enää voi uskoa? Kaikki on nykyään vain huimausta."
"Täsmälleen näytetään joka ainoasta, missä kohdassa kukin on ollut pitkäkynsinen", sanoi Leuenfels. "Me nuoremmat oppineet emme jätä niinsanottuja neronsankareja rauhaan, me olemme säälimättömän perinpohjaiset."
Tuo keksintö minut sai väkisin tyhmistymään, sillä suoraan sanoen Schiller oli minulle rakas, rakkaampi kuin kukaan muu. "Onko hän Kello-laulunsakin varastanut?" kysyin minä. — "Siitä meillä ei ole vielä varmaa vakuutusta", vastasi Leuenfels. — "Onhan se edes vähäinen lohdutus, sillä sen minä osaan ulkoa, ja tyhmääpä olisi kuljetella muistissaan varastettua tavaraa."
"Jopa on aika jumaloimisen lakata", jatkoi Leuenfels. "Miksikä yleisö hyväksyy ja suosii vain vanhoja runoilijoita, vaan laiminlyö anteeksi antamattomalla tavalla nuorta koulua? Vanhoja ostetaan, meidän kirjoituksemme saavat homehtua pöydän laatikoissa. Tosi runouden tajunta on kansasta kokonaan hävinnyt." — "Älkäähän nyt noin huoliko kansaan suuttua", koetin minä rauhoittaa, "se on varmaankin ihaileva teitä kuolemanne jälkeen." — Hän istuutui nojatuoliin, kampasi kaikilla pitkillä sormillaan vaaleaa tukkaansa ja ähkyi: "Minä kyllä tunnen tulleeni tähän kiittämättömään maailmaan sata vuotta liian aikaisin." Pilkallisesti nauraen jatkoi hän: "Miksi en ole ennemmin oluvelan isäntä?" — "Siksihän voitte vielä ruveta, ell'ei kansa millään tavalla puhdista aistiansa. Muuten luulenkin minä kansan tajuavan paremmin olutta kuin runoutta. Pankaahan kerran koetteeksi sille eteen runokirja ja tuoppi olutta vasta aljetusta tynnyristä; niin saatte nähdä, kumpaanko se tarttuu." — "Kansa ei ole sen arvoinen, että sille ollenkaan runoiltaisi. Minusta nähden se hukkukoon oman halpuutensa rapakkoon. Minä rikon soittimeni ja jätän kansan kuolemaan omaan tyhmyyteensä!" — "Miten ankara ja kova!" huudahdin minä. "Koettakaa toki ensin pari kertaa hyvyydellä vaikuttaa, niinkuin Abraham Sodoman ja Gomorran asujamia."
"Miten minä voisin siihen ryhtyä, kun ei kukaan minua kuule?" alkoi hän edelleen vaikeroida. "Paperikoriin minua lauluni on viskattu ja lisäksi vielä pilkattu sanomalehtien kirjelaatikoissa… voi häpeää!" — Tämä lintu-raukka rupesi minua jo säälittämään. "Pitääkö sitte kaikki oleman runomitallista?" sanoin minä lohduttaen ja kehoittaen. "Eiväthän muutamat siedä hyvääkään ruokaa, vaan toiset syövät halukkaasti huonompaakin. Niin se on runouskin; toiselle se on himoruokaa, toinen ei ota sitä käteensäkään. Suoraan sanoen suosin minäkin enemmän runomitatonta kirjoitusta, koska hyvin harvat vain puhuvat runokieltä ja silloinkin enimmäkseen heillä pitää olla verimatoja ja jäätä päälaella. Kirjoittakaa te kerran suoraa ja selvää Saksan kieltä, niin se kyllä kelpaa ihmisille." — "Vai proosaa!" huudahti hän kiihkeästi, "kurjaa proosaako?" — "Minun tyttärellänikin on, luulen minä, enempi taipumusta yksinkertaisuuteen. Eikö totta, Betti?" — "Ei runoilu ole tähän asti vielä oikein selvinnyt minulle", tunnusti hän. — "Sinun pitäisi herra Leuenfelsille lukea se pikku kertomuksesi, jonka äskettäin kirjoitit." — "Se on liian vähäpätöinen, minua hävettäisi." — "Olkaa hyvä, neiti", sanoi Leuenfels, "aivan tarpeeton ei minusta proosa suinkaan ole." — "Kyllä hän vielä taipuu", ajattelin minä.
Mutta eipä hän huolinutkaan Bettin proosasta, joka meitä kuitenkin oli hyvin miellyttänyt, vaan sanoi sitä turhaksi jokapäiväisyydeksi ja ihmetteli, mitenkä semmoista lorua saattoi ruveta kirjoittamaankaan. "Ei siinä ole selitystä, ei täydellisyyttä eikä mitään runoutta. Missä on jouluenkeli runollisine, valkoisine siipineen, missä juhlakellot sointuvine äänineen, missä usko, toivo ja rakkaus? Ja mikä on pahinta… siinä on lainauksia Andersenin ja muista saduista. Jättäkää te, neiti, kirjoitus sikseen. Teillä on kyllä kykyä, vaan ei neroa."
Minusta tuon moitesaarnan aikana tuntui, kuin olisi minua joka paikkaan kivitetty ja varsinkin kasvoihin; Betti istui kuin parantumattomaksi ammuttuna, uskaltamatta häpeästä edes liikahtaakaan. Minä en enää käsittänyt, mitenkä me ennen olimme siitä pikku kertomuksesta saattaneet ollenkaan iloita ja Kaarle sanoo, että vaikka Betti oli niin umpimielinen, niin hänellä kuitenkin on syvää tunteellisuutta. Ja minä olin jo uskonut, että Betti oli löytävä huvitusta ja työtä kirjailusta, koska opetustoimi ja musiikki ja maalaus olivat kuitenkin tyhjiin rauenneet; vaan taaspa siinä oli ikävä pulma.
Betti ei sanonut sanaakaan, sillä hän ei ole luonteeltaan juuri taipuvaisimpia; siispä minun täytyi uskaltaa. "Koska teille ei näy mikään kelpaavan, herra Leuenfels", sanoin minä, "niin, tahtoisinpa kerrankin tietää, mikä teidän mielestänne on oikea runollisuus, että muutkin tuon erotuksen oppisivat." — "Sehän on helppo. Kaksi minun kirjoittamaani runoa on painettuna 'Aiolon harpussa', jonka toimittaja Hunold Myller, kotoisin Havelin varrelta, minua itse pyysi yleisen saksalaisen runoilu-yhdistyksen jäseneksi. Minä olen jäsen. Viimeinen runoelmani palkittiin. Pitääkö teille enempi todistuksia?" — "Oh, ei suinkaan." — "Minä runoilin sen Talvipuistossa sanomalehti-kirjailijain juhlassa. Tosi nero ei ole sidottuna aikaan eikä paikkaan. Minä sanelen sen."
Ja silloin hän seisomaan uunia vasten, tempasi mansettejansa, pörrötti tukkansa, muutti muotonsa hyvin liikutetun näköiseksi ja alkoi: