Toisiaan ikävöivät:
Feodor Wichmann-Leuenfelsin palkittu kilparunoelma.
On palmu Pohjolassa Kauniissa tarhassa. Vaan mikä sillä vaiva? Sen lehdet kalpeina.
Se kaipaa kuusta, jonka Tuoll' Kongon rannalla Jo ammoin hävittänyt On hiekka polttava.
"No, kuulkaapas", huudahdin minä hänen päästyään hyvin surumielisesti runonsa loppuun, "kuuluisaksi minä en runoelmaanne voi huomata, eikä se enää ole uusikaan." — "Eikö uusi? Minunko runoni ei uusi, vaikka sen sinä iltana sepitsin?" — "E-ei", sanoin minä, "muistathan sinäkin, Betti, runon uneksivasta kuusesta; eikö se ole aivan samanlainen, kuin mitä herra Leuenfels nyt saneli?" — "Ei rahtuakaan samanlaisuutta", sanoi Leuenfels pahastuen. "Siinä huononpäiväisessä sepustuksessa, jota te tarkoitatte, seisoi kuusi Pohjolassa ja minun runossani palmu, ja sekö olisi sama? Naurettavaa! Ken ei kykene arvosteleman, saisi toki pitää suunsa kiinni."
Silloin minun vereni kuohahti. "Te syytätte minun Bettini lainailleen, vaikka itse käytätte niin pitkiä kynsiä, että luulisi jo poliisin tarttuvan asiaan, ja puhutte sitte vielä nerosta ja mistä kaikesta. Semmoinen ei sovellu minun talossani, ja jos nyt teette minulle mieliksi, herra Wichmann, niin menette katsomaan, eikö palttoanne ole varastettu, ja joll'ei, niin viekää se kiireesti ulko-ilmaan, ett'eivät koit siitä leviäisi vielä meidän huoneihimme. Ken pahoittaa minun Bettini mieltä, hänet minä opetan. Ja nyt lopetamme runoilun ainiaaksi?" — Hän sanoi jo tottuneensa siihen, että häntä väärin ymmärretään, ja niin nytkin, sekä lisäsi lopuksi: "No hyvä, jos ei huolita minun runoistani, niin peljättäköön minun arvostelujani. Nyt minä olen varma tehtävästäni, rouva Buchholz, ja siitä minä kiitän teitä." — Kumartaen läksi hän ylpeästi matkoihinsa.
Miten oikeassa kuitenkin oli eno Fritz; jos hän ei olisi keksinyt sepustusmestari-sanaa, niin olisi se ollut erittäin keksittävä tälle mestaroitsijalle. Ja semmoisen miehen se tohtori Stinde sulloi minun vastuksikseni. No, maltahan, sinut minä kyllä opetan!
Tästä kaikesta seurasi, ett'ei Bettiä enää kirjoitus vähääkään huvittanut, ja että maailma tuli yhtä arvostelumestaria rikkaammaksi; minä en suorastaan toivota hänelle, että hän kerran oikein saisi selkäänsä, vaan hyvää se hänelle tekisi. Ilman hänen tyhmyyksiänsä olisi Betti viattomuudessaan jatkanut kirjoitteluaan, ja menneen onnen ajatukset olisivat häneltä siinä työssä unhottuneet; hänellä olisi ollut huvitusta kotona, etsimättä sitä kaukaa teaattereista ja konserteista, joissa me vain harvoin käymme, koska se huvitus aina on kalleinta, jota itsellensä muilla teettää, eikä meillä niin tuhlattavan paljoa varaa ole. Jos joskus menemme hyvää näytelmää katsomaan, ovat ne oikeita juhlapäiviä.
Nyt oli kaikki taas entisellään; välistä tuli yksitoikkoisuuden hetkiä, joilla näkyi olevan lyijyä jaloissa. Vaan, missä ei ole mitään tekemistä, siinä ei ole hyvästä tahdostakaan apua. Niinpä ne kannoimme samaa kärsimystä, Betti nuorilla ja minä vanhoilla olkapäillämme; kummastako se tuntui raskaammalta, oli vaikea tietää.
Minulla oli vielä toinenkin huoli. Herra Feliks oli poistunut Berliinistä sanomatta meille jäähyväisiä ja ilmoittamatta, mihinkä hän meni. Ja sitä paitsi hän ei tullut Emmin häihinkään, vaikka minä häntä erittäin kutsuin. Eräässä kilpapurjehduksessa minä sitte tapasin hänen ystävänsä Maksin ja pyysin selitystä, vaan hän puhui arvoituksen tapaan, sanoen, ett'ei vielä ollut aika hänen puhdistaa ystäväänsä. Minun täytyi siihen salamyhkäisyyteen tyytyä; minä vain panin herra Maksille mieleen, että hän, jos vielä oli herra Feliksin ystävä, saakoon asian selville. — Tämä se mieltäni kiusasi, sillä mitäpä olisinkaan antanut, jos olisin kaikki tarkoilleen tiennyt.