Viimein kuitenkin tuli selitys herra Maksilta kirjeen muodossa, jossa hän pyysi puhutella minua. Minä määräsin seuraavan perjantain, jolloin Betti oli Kuleckessa, ja täsmälleen kello kuusi otin minä hänet vastaan salissa. — "Älkää pitäkö pitkiä esipuheita", pyysin minä, asetettuani hänelle elinvoimiensa virkistykseksi eteen portviiniä, sillä hän oli vähän umpimielisen näköinen. "Kyllä te saatte puhua suoraan; olen minä valmis kuulemaan pahintakin." — "Hyviä ilmoituksia minä tuon", vastasi hän. — "No, sanokaa ne sitte heti." — "Ystäväni asiamiehenä täytyy minun ehkä olla pitempipuheinen, kuin te ehkä soisittekaan." — "Olkaa minusta nähden, mutta virkistäkäähän ensin itseänne." — Hän tuskin huuliansa viinissä kasteli ja sanoi: "Te olette oppineet hänet, ystäväni, tuntemaan." — "Ja pahasti pettynyt. En minä koskaan unhota, mitenkä hän nuoruuden ripeydestä reippaasti pani henkensä alttiiksi pojan pelastuksessa. Minä ihmettelin häntä, ja hänen vaatimaton, vaan kuitenkin miehekäs olemuksensa miellytti, lähemmin tutustuessamme, minut kokonaan. Vieläpä häneen mieltyi joku toinenkin, ja se oli pahempi. Ystävänne tiesi, mitä oli tehnyt ja aikaan saanut, te tiesitte sen myöskin, ja saatuaan sen riemun, että oli viattoman tytönsydämmen hurmannut, katosi hän kuin tuhka tuuleen. Se oli pahoin tehty, ja semmoisena se ystävänne nyt on minun silmissäni."

Herra! Maks sanoi vilkkaasti: "Minä voin puhdistaa hänet!" — "Kukapa sitä uskoo!" — "Minua, hänen ystäväänsä, pitää teidän uskoa." — "Sanokaa, millaisessa seurassa oleskelette, niin minä sanon, millainen te itse olette!" huomautin minä epäilevästi. Hän puri huultansa ja katsoi minua tyytymättömästi. — "Te häpäsette häntä", torui hän. "Minä tunnen hänet koulun penkiltä asti. Hän, se voimakas ja vakava, suojeli minua, heikkoa poikaa, toisten vallattomuudelta, hän piti minusta huolta, kun minä jäin orvoksi, häntä minun tulee kiittää siitä, mikä nyt olen. Hän minusta on rakkain kaikista, ja sentähden koskee se minuun, mikä häneenkin. Miten riemuitsikaan sydämmeni, kun hän minulle tunnusti löytäneensä elämänsä onnen, eikä hän suinkaan ole kärsinyt enempää kuin minäkään, kun hänen täytyi siitä luopua."

"Täytyikö?" kysyin minä kummastellen.

Maks oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitte hiljaa: "Me molemmat olimme vasta pari vuotta olleet Berliinissä. Arkipäivät kuluivat työn puuhassa, sunnuntaina oli suuressa kaupungissa ja sen lähiseudussa huvituksia yllin kyllä. Kieltäisittekö nuoria, iloisia miehiä huvituksista, jos huvitus itse tarjoutuu hakematta?" — "Miksikä he eivät saisi huvitella? Heidän vain ei pidä käymän semmoisia mutkateitä kuin herra Kleines." — "Sitä minä en käsitä." — "Joka pyytelee kanssansa serkkuja, jotka eivät olekaan hänen serkkujansa." Kleines näet oli houkutellut poliisiluutnantin Miilaa kanssansa, ja minä olin heitä takaa ajamassa; sentähden Miila sitte lähetettiin Sveitsiin pois koko Berliinistä. — Herra Maks vaikeni ja käänsi silmänsä maahan. — "No, puhukaahan toki", sanoin minä, pahinta peljäten. — "Ystäväni oli nähnyt hänet ensin Treptowissa ja tanssinut hänen kanssansa…" — "Kenetkä hänet?" — "Turmionsa." — "Nyt minä tiedän kylliksi", sanoin minä katkerasti, "pitempiä puheita tuskin enää tarvitaankaan." — "Kuitenkin pitää teidän kuulla loppuun asti. Kun me silloin palasimme Tegelistä, sanoi ystäväni: Maks, tästä hetkestä alkaen on entinen elämäni lopussa…" — "Sen hän kyllä saattoi sanoa, vaan ei sitä kuitenkaan tehnyt." — "Hän koetti erota, vaan se tyttö ei sallinut. Hän uhkasi vastustaa, jos Feliks kihlaisi jonkun." — "Oliko hänellä siihen oikeutta?" — "Ei. Feliks nauroi hänen uhkauksilleen. Vaan tyttö vannoi tuottaa hänelle suurimman häpeän, itse hääpäivänä, kirkossa alttarin edessä, uhaten syyttää häntä aviolupauksen rikkomisesta; sillä kukapa osaisi todistaa toista? Feliks kysyi, tahtoiko tyttö tehdä hänet onnettomaksi koko elinajakseen; tyttö vastasi olevansa kunniallisesta perheestä eikä suinkaan aikovansa väistyä toisen tieltä. Vihasta sanoi hän kykenevänsä tekemään vaikka mitä ja pyysi Feliksiä ottamaan sen asian huomioonsa. Silloin Feliks päätti karttaa sen neiden tapaamista, jota hän sydämmestänsä rakasti; hän pelkäsi huuliltansa sanan pääsevän, jota hänen ei pitäisi lausua, ett'ei neiti kiintyisi häneen ja joutuisi kärsimään loukkauksia. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin poistua Berliinistä." — "Ja sitä ennen vielä kylliksensä huvitella. Vai tahdotteko minulle uskotella, että naamushuvit ovat paras paikka murheellisille sydämmille?" — Hän katsahti minuun kummastuen. — "Niin, niin, minä itse näin hänet siellä, vieläpä sangen eriskummallisessa seurassa. Niin paljo minulla toki oli aikaa, että sen ehdin huomata." — "Senkin asian minä voin teille selittää. Tarkoituksena oli vain tuon kostonhimoisen tytön eksyttäminen oikeilta jäljiltä; sen jälkeen hän ei enää vaaninut Feliksiä." — "Berliini, Berliini, miksi sinä teetkään ihmiset!" huudahdin minä. "Ja näitäkö te sanotte hyviksi tiedoiksi? Kyllä kai!"

"Tietysti", vastasi hän levollisesti. "Pelko, joka ystävääni pidätti, on poissa; toispäivänä joutui se Treptowin tyttö naimisiin varakkaalle käsityöläiselle, ja minut lähetti Feliks ilmoittamaan teille kaikki, ett'ette häntä aivan väärin tuomitsisi."

Minä olin vaiti. Saatoinko sanoa häntä ihan syyttömäksi? En. Vaan kuitenkin tunsin, ett'ei hän ollut väärin menetellyt meitä kohtaan. Hän ei tunkeutunut meille, vaan minä itse häntä vaadin! hän ei koskaan puhunut Bettin kanssa rakkaudesta, ei antanut mitään lupausta eikä myöskään pyytänyt. Se kaikki oli totta. Ja kuitenkin oli heidän molempien sydämmissänsä kasvanut toiveita, aivan hiljaa ja salaa, ja yhtä hiljaa ja salaa olivat ne myöskin haihtuneet ja hävinneet iloisina sunnuntaipäivinä pidetyn kevytmielisyyden tähden.

"Tekikö hän niin väärin, ett'ei teillä ole yhtään anteeksi annon sanaa?" kysyi herra Maks. — "Mitä hänelle on apua minun anteeksi antamisestani?" vastasin minä. — "Paljokin, sillä hän voisi taas toivoa voivansa lähestyä teitä." — "Liian myöhään, Betti on lakannut toivomasta. Kadonnut rakkaus ei enää palaa."

Herra Maks hypähti. "Sitä minä en voi hänelle kirjoittaa", virkkoi hän reippaasti. "En millään ehdolla. Hän odottaa hyvää sanomaa. Se minun pitää saada." — Hän puhui niin lämpimästi ja sydämmellisesti ystävänsä puolesta, ett'en minäkään voinut pysyä kylmänä. — "En minä tässä saa yksin päättää, on muillakin sananvaltaa." — Minä soitin ja lähetin piian noutamaan Kaarlea konttoristansa. Hän tulikin heti ja nähtyään herra Maksin tervehti häntä ystävällisesti ja kysyi: "No, hyvä ystävä, mitenkä se asia nyt on?" — "Toispäivänä olivat häät", kuului vastaus. — "Mitä tämä on?" huudahdin minä kummastuen, "tiedätkö sinä sen?" — "Herra Feliks Schmidt oli niin rehellinen, että kertoi minulle ennen lähtöään, minkä tähden hänen piti poistua Berliinistä. Minä tietysti hyväksyin hänen päätöksensä." — "Ja minulle… minulle et sano mitään! Kaarle, se on…" — "Vilhelmiina, ole hyvä ja katsahda kuvaasi. Mitäpä sinun olisi tarvinnut suotta huolehtia? Minäkin jo vähän aikaa epäilin asian onnellisesta päättymisestä ja katsoin sentähden parhaaksi jättää kuluneet tapaukset omaan unhotukseensa. Vaan nyt on saatava selville, onko Betti hänet unhottanut vai ei." — "Ei hän näytä häntä enää muistavan." — "Se näyttää vain siltä!" sanoi herra Maks. — "Minä varovasti kuulustelen hänen mieltänsä. Vaan mitä siitä on apua. Kun hän kuulee kaikki, peräytyy hän kokonaan. Hän on omalla tavallaan ylpeä." — "Kun aika tulee, niin hän kyllä itse salaisuutensa ilmoittaa, jonka oma se onkin. Ei meillä ole oikeutta käyttää väärin hänen luottamustansa. Hän on hulluuttansa katunut ja siitä kärsinyt, kun hänen täytyi hillitä rakkautensa. Rupeatko sinä sittekin häntä sortamaan? Ken viaton on, heittäköön ensimäisen kiven." — "Kaarle, luulenpa sinun rupeavan kilpakosijaksi." — Hän naurahti. "Vaimoni on jo taipumassa", sanoi hän herra Maksille, "käykää huomenna noutamassa vastaus." — "Ei itse, sen voisi Betti arvata", estelin minä, "vaan jos huomenna tämä punainen hyasintti on tuossa toisessa ikkunassa, on hyviä toiveita." — "Varhain huomenna minä kyllä astun ohitse ja katselen ikkunaan", vastasi herra Maks ja läksi. — Minun täytyi ajatella: "Kellä on niin uskollinen ystävä, hän ei suinkaan voi olla huono mies. Jospa vain nuoriso ei olisi ajattelematon ja hetken mukaan kuohuva. Vaan ehkäpä pikku poika olisi jo ammoin joutunut maan poveen, eli ei nuorukainen olisi ollut innokas."

Minä en voinut olla vähän puhumatta Kaarleni kanssa hänen itsekkäästä vait'olostaan, mutta eipä siitä ollut apua, hän katseli tulevaisuutta liian valoisalta puolelta. Hän halusi herra Feliks Schmidtiä kauppakumppanilleen, eikä päässyt eroon siitä ajatuksesta. "Sitte minulla olisi hyvä tuki, hän ymmärtää villateollisuutta. Siellä Saksisssa, jossa hän nyt on, tahtovat ne häntä myöskin liikekumppaniksi." — "Mistä sinä sen tiedät?" — "He kyselivät häntä minulta, kun hän vetosi minuun." — "Ja mitä sinä sanoit hänestä?" — "Että hän ennen kaikkea on rehellinen ja että minä häneen täydellisesti luottaisin."

Kaarle läksi illallisen jälkeen vielä hetkeksi oluvelaan ja minä jäin odottamaan Bettiä, joka tulikin oikeaan aikaan. Hän oli hyvillään, sillä hän oli lukenut pikku kertomuksensa Kuleckessa, niinkuin ennen oli luvannut, ja kaikki, varsinkin Amanda, olivat sitä hyvin kiittäneet, niin että hänellä, tuosta Leuenfelsistä huolimatta, nyt oli taaskin halua kirjoittelemaan. Tosin oli Amanda Kulecke sanonut: "Ystävä, siihen pitäisi panna vähä rakkautta sekaan, onnellista tai onnetonta, kunhan vain jotakin olisi." — "Etköhän kerran koettaisi?" kysäsin minä, ja sydämmeni alkoi sykkiä. — "Onnellistako rakkautta?" kysyi hän surumielisesti, "vai pitäisikö minun kirjoittaa kyynelsilmin?" — Sydämmeni sykki niin kovin, että tuskin sain sanaa suustani; änkyttäen kuitenkin jatkoin hänen ajatuksiansa: "Sinä voisit ehkä kuvailla, miten kaksi nuorta rakastavat toinen toistansa, sitä kuitenkaan tunnustamatta, ja miten nuorukainen lähtee kauas ansaitsemaan rahaa ja tavaraa, kunnes luulee kylliksi karttuvan, ja miten tyttö hänet sill'aikaa unhottaa."