"Vai unhottaa?" kysyi Betti ja katsahti minuun jalosti, "sitte hän ei ole rakastanutkaan nuorukaista."
"Sinä siis häntä yhä vielä rakastat. Tiedätkö, minkä tähden hän läksi pois?" sanoa pöläytin minä ajattelemattomasti. Pyörtymys olisi minulle silloin ollut parasta, sillä minä odotin Bettin varsin hämmästyvän; vaan hän pysyi rauhallisena ja sanoi hiljaa:
"Minä kaiketi olin hänen mielestänsä liian halpa."
Käteni olivat lujasti tarttuneet sohvaan, kun muuten pelkäsin kaatuvani. Nyt ne vähitellen irtautuivat ja minä hengitin helpommin. "Betti", sanoin minä, "ole hyvä, vie tuo punainen hyasintti tuonne toiselle ikkunalle, se tuoksuu liian kovin lähellä."
Betti vei kukan. Mutta minä nyt tiesin hänen antavan anteeksi, jos saisikin joskus kuulla jotakin. Kaarle oli myöskin tehnyt hyvin viisaasti, kun oli vaiti, sillä helpostipa tuota tulee puhutuksi, mitä ei olisikaan puhuttava.
"Oliko täällä vieraita, kun sinä salissa istuit?" kysyi Betti.
"Oli eräs isäsi kauppatuttava", sanoin minä niin viattomasti, kuin suinkin saatoin.
Sitte puhelimme kaikenlaista. Betti karttoi kirjailua ja minä pidin varani, ett'ei tullut sanotuksi, mitä tiesin. Viimein tuli unen aika ja me menimme huoletta levolle. Sillä olihan hyasintti paikoillaan oikeassa ikkunassa.
Onnettomuuden torstai.
Onpa kuitenkin luonto järjestetty hyvin viisaasti, kun maakin on pallon muotoinen ja pyörii, niin että entiset ajat joutuvat alapuolelle ja uudet, nykyiset päälle. Tosin siinä on se epäkohta, että kaikki jauhautuu perin lyhyeksi ja pieneksi, niin ilot kuin surutkin, eikä mikään ole pysyväistä, vaan missäpä sitä onkaan mitään täydellistä.