Vaan jos katson eno Fritziä, niin näyttää koko maailma pysyvän paikoillaan eikä atomin vertaakaan pyörimistä olevan missään. Kun minä muutama vuosi sitte hänelle neuvoen sanoin: "Fritz, sinun pitäisi naida", vastasi hän: "Vilhelmiina, pelkäänpä, ett'ei siitä tule mitään, ennemmin minä ostan soittokoneen." Nyt hän jo on ihan kyllästynyt poikamiehen elämään, vaan ei sittekään vielä ryhdy naimispuuhiin. Sentähden minä päätin viime torstaina oikein kuulustella häntä. Meillä näette aina on torstaina joitakuita vieraita, että vävy-tohtori viimeinkin huomaisi saattavansa vielä koko perheen pahastumaan, jos hän lakkaamatta pysyy torstai-illat poissa skaatti-kumppaniensa seurassa.

Eno Fritz tuli toivon mukaan vähän aikaisemmin kuin muut, niin että minulla oli parempi tilaisuus vapaasti puhella hänen kanssansa. Minä kysyin hänen vointiansa, johon hän tapansa mukaan vastasi: "Kiitos, sataa lunta!" ja kävi istumaan ja mellastelemaan minun ompelukoriani, kunnes sai neulat ja langat kaikki aivan sekaisin, niinkuin aina ennenkin.

"Fritz", aloin minä, "tahdotko sitte pysyä koko ikäsi lapsena? Johan sinun kerrankin pitää ruveta ymmärtäväiseksi." — Mitään vastaamatta pyöritteli hän vain lankarullaa huviksensa.

"Mitä sinusta pitää ajatellakaan", sanoin minä. "Onko sinusta nykyinen elintapasi niin hyvä, ett'et voi siitä luopua? Yhäkö sinua vielä huvittaa ravintolassa syönti?" — "Ei se minua ole koskaan huvittanut", vastasi hän. "Tuodaan viidesti puhtaat talrikit, tyhjää täynnä joka kerta; se ei riitä Saksan pojille, jotka enimmäkseen ovat kotonaan tottuneet yksinkertaiseen, vaan runsaasen ruokaan." — "No niin! Sinä voisit hankkia oman päivällispöydän, miksi et sitä hanki?" — Hän oli vaiti ja leikitteli lankarullalla. — "Miten pitkälle olet päässyt sen lingeniläisen mummon taivutuksessa?" kysyin minä suoraa päätä. — "Hm!" sanoi hän. "Puolitiessä sovintoon… minähän tahdon." — "Fritz, puhutaanhan nyt vakavammin. Jos vakavasti aiot naida Eriikan, niin lopeta tuo jörötys. Muuten mieti toista morsianta." — "En unissanikaan!" — "Minkä tähden sitte et asiassa pääse sen pitemmälle?" — "Sen rakkaan mummon tähden. Hän on saanut päähänsä, että Berliini on synninpesä ja minä sen pahin syntipussi; hänen tyttärensä tytär saa vahinkoa sielullensa, jos vain joutuu pois hänen silmäinsä alta!" — "Mitä sanoo Eriikan isä?" — "Ei mitään. Hänen täytyy toimia sen kunnon mummon tahdon mukaan. Mummon rahat ovat hänen liikkeessänsä, ja niiden turvin pitää hän koko sukukunnan kurissa." — "No, sittepä se Eriikan isä on oikea yömyssy!" — "On vastahakoisesti." — "Ja mummo minusta on liian röyhkeä, kun yhä tahtoo hallita. Vanhoilla ihmisillä on mielipiteensä ja nuorilla myöskin omansa, kyllä heille pitää antaa vapautta." — "Ihan oikeassa sinä siinä olet, Vilhelmiina; tohtori Wrenzchen sanoo aivan samaa." — "Ei toki kaikissa asioissa", sanoin minä nopeasti, "jotakin johtoa aina tarvitaan. Senhän näkee sinustakin. Sinun pitäisi korjata, mitä silloisella käytökselläsi turmelit, ja ansaita mummon kunnioitus." — "Enhän minä voi mennä Lingeniin häntä mielittelemään." — "Sanopas minulle yksi asia: onko Eriikka sinulle aivan uskollinen?" — "Hän ei luovu minusta, vaikka ennen harmautuisi. Ja minä, se on vallan varma, minä en luovu hänestä." — "Sittehän voitte kainalosauvani varassa mennä vihille." — "Jospa vain Eriikka ei olisi niin taipuvainen heihin, jospa hän ei yksinkertaisuudessaan uskoisi rikkovansa omaisiaan kohtaan, niin hän jo ammoin olisi vapaa kotiväkensä sorrosta. Minä olen koettanut, mitä koettaa voi, mutta kaikkien hänen sydämmellisten kirjeidensä loppu on samanlainen: toivo ja luota, meidän rakkautemme kyllä voittaa."

"Todellakin liikuttavaa", sanoin minä, "vaan mikä päätös siitä koskaan tulee? Fritz, onko sinussa enempi itsepäisyyttä kuin rakkautta häneen?" — "Vilhelmiina, Eriikka minua miellytti heti ensi hetkestä asti, kun hänet näin; minun teki mieli tavata häntä, milloin ja missä hyvänsä suinkin saatoin." — "Niin, johan sinä paraastaan asuitkin siellä Krausessa." — "Hän oli niin viaton, lapsellinen ja suorapuheinen. Hyvin pian minä huomasin, ett'ei hänellä kotielämässään ollut mitään iloa, jossa luontokin on niin mitättömän näköinen." — "Entä kaupunki?" — "Puhdas ja siisti kyllä, mutta ei juuri niin suuri kuin Berliini." — "Sen minä kyllä osaan ilman sinun nenäkkäitä huomautuksiasikin laskea yhteen. Mutta ehkäpä siellä siltä saattaa elää varsin mukavasti." — "Jos perheolot olisivat mukavat, niin miksikä ei. Mutta Eriikan elämä on tukala. Aamusta iltaan työskenteleminen ei mikään paha ole, mutta kun hän ei siitä saa koskaan hyvää sanaa, kun sata kertaa päivässä selitellään, että jokaisen pitää tehdä velvollisuutensa, ja pienimmästäkin erehdyksestä nostetaan melu kuin suuresta rikoksesta, sitä kaikkea ei toki jaksa kärsiä. Ahneus ja kiukku siinä talossa hallitsevat; kaikki, mikä maksaa rahaa, on heistä synti, ja kaikki, mitä suinkin voivat säästää kituuttaa, on hurskaus." — "Eriikalla siis ei hyvät päivät." — "Pois hänet pitää saada siitä seurasta. Minä annan hänelle kaikki, jota hänellä tähän asti ei ole ollut. Elämä on hänelle vallan tuntematon, vaan minun sivullani saa hän oppia sitä tuntemaan. Minä näytän hänelle, miten kaunis maailma on; hänen silmistään minä luen, että hän on onnellinen, ja minun omakseni hänen pitää tuleman, sen aran kyyhkyn. Näethän, että minä tahdon… vaan se mummo ei tahdo." — "Fritz, osaako Eriikka keittää?" — "En minä sitä vielä ole kysynyt." — "Sen hän kyllä saisi oppia minun luonani, tiedänhän minä sinun mieliruokasi." — "Niin pitkällä emme vielä ole likimainkaan." — "Jos ei muuten selvitä, niin lähden minä sinne itse, ja kunhan silloin saamme puhella kahden kesken mummon kanssa! Maltahan vain: joko asia selvää pian taikka saa se vanhus oppia minut tuntemaan."

Meidän täytyi keskeyttää, kun Krauset nyt juuri tulivat. Herra Krause on hankkinut Jägerin-puvun, sitä kun sanotaan terveelliseksi ja paremmin haihduttavaksi ruumiista harmia ja suuttumusta kuin tavallinen puku, ja varsinkin se juuri sentähden sopii hyvin Krauselle, kun näet hänen Edvardinsa oli äskettäin jo ehtinyt niin pitkälle, että hänet oltiin vähällä ajaa pois koulusta. Ja ajettu hänet olisikin, ell'ei hänen isänsä olisi ollut opettaja. Nyt saattaa herra Krause sen vetelyksen tähden villapuvussa kuljeksia ja olla eno Fritzin mielestä kuin väsynyt voimistelumestari, joka tarjoutuu temppujen tekoon jollekin ilvehtijälle. Krausen rouva puolestaan kiitteli pukua, se kun säästää kaikki paidanrintojen silittelemiset, jotka eivät kestä kuin parissa pesussa, kun pesijät ne polttavat. Siihen minä täydellisesti yhdyin, ja sentähden minä en annakaan semmoisia vieraille pestäväksi.

Vähää ennen illalliselle menoa tuli Emmi, ja niinkuin minä heti arvasin, oli jotakin tapahtunut. Siispä viimeinkin. Minä vein hänet ruokahuoneesemme, jossa pöytä jo oli katettuna, ja kysyin: "No, joko te riitaannuitte?" — "Minulla oli ikävä kotona", vastasi hän, "kun Frans on skaattia pelaamassa, niin saatan minäkin mennä, mihin mieleni tekee." — "Johan minä olen sinulle sanonut, että sinun olisi pitänyt ammoin olla pontevampi. Tuleeko hän sinua noutamaan?" — Emmi pudisti päätään eittävästi. — "Oletteko riidelleet?" — "Emmepä juuri, mutta pitääkö hänen aina oleman oikeassa?" — "Tietysti ei." — "Tiedäthän, mamma, että minä kirjoitan pienimmätkin menot muistiin, yksin Maffin maidonkin." — "Etkö sitä tuonut kanssasi?" — "En, se makasi, kun läksin, ja minä tahdoin myöskin säästää ajurinrahan. Sanoohan Frans, ett'ei kirjoittaminen tee säästäväistä emäntää, vaan menojen vähentäminen." — "Ja siitäkö te suutuitte?" — "Minä käskin häntä menemään kahveriin, niin näkee, missä rahat ovat: kaksi kinkkua, koko joukko makkaraa, voita ja paljo muuta." — "Mitenkä se sinulle mieleen johtui, kun aina pitää olla tuoretta? Liian suuret varat pilautuvat." — "Tyttö sanoo, että pitää olla talossa varaa. Mutta sitä ei Frans ymmärrä. Tyttö se minua tänäkin iltana neuvoi tulemaan tänne, ett'ei taas olisi riitaa." — "Ihan väärässä en voi huomata miehesi tässä tapauksessa olevan", sanoin minä, ett'en hyväksyisi piian puheita, "mutta nyt olet alkanut näyttää hänelle, että vanhempain kodissa on sinulla turvaa; sen minä hyväksyn. Pane mieleesi, tätä torstaita me kaikki muistamme." — Niin tapahtuikin. Tämä päivä on pysyvä meidän kaikkein muistissamme niin kauan, kun elämme. Vaan miten nyt kadun, että koskaan neuvoin Emmiä pahaa kostamaan pahalla, saadakseen valtaa tohtorista. Miten kovin minä siitä sain sittemmin kärsiä! Minä en ollenkaan aavistanut, että tänä iltana alkoi murhenäytelmä; muuten olisin sanonut Emmille: "Mene pois kotiisi, nyt ei ole kaikki hyvin."

Hänellä ei näyttänyt olevan hyvä mieli, ruokahalua ei ollenkaan, ja mitä enempi iltaa kului, sitä levottomammaksi hän tuli. Minun kävi aivan samoin. Mitähän, jos tohtori kiukustuu? He olivat tähän asti eläneet parhaimmassa sovussa, paitsi torstai-iltoina. Mutta tohtorihan oli ne edeltäpäin tinkinyt itselleen. Selkääni monta kertaa karmi, kun ajattelin, että he minun niskoilleni työntävät kaiken syyn enkä minä voi puolustaa itseäni Kaarlen edessä. Jo aioin minä kehoittaa Emmiä: "Kyllä sinun jo nyt pitää lähteä, eno Fritz saattakoon sinut kotiisi!" vaan silloin soi tampurin kello kovasti. Niin saattoi vain onnettomuus temmata kelloa.

Kaarle, joka huomasi, ett'ei kumpikaan meistä kyennyt liikahtamaan, ja oli jo ammoin arvannut, että jokin asia oli hullusti, läksi katsomaan. Hän viipyi minusta hirmuisen kauan. Sitte kutsui hän minut ulos. Minä olin valmistautunut tapaamaan tohtorin vähän suuttuneena, vaan porstuassa seisoikin poliisi, joka viranomaisesti ilmoitti, että tohtorin kotona oli käynyt varkaita, ja pyysi sitä hellävaraan ilmoittamaan rouvalle. Jos häntä pelotti, saattoi hän mieluummin jäädä täksi yöksi tänne Landsberginkadun varrelle.

Emmi oli rientänyt minun jäljestäni ja kuullut joka sanan; häntä ei mikään voinut pidättää. Me ajurinvaunuihin, ottamatta kunnolla jäähyväisiä Krauseilta, ja tohtorin asunnolle.